Juho Seilola mietti Tehy-lehden jutussa vuonna 2012, mistä hoitotyön alalta löytyisi oma paikka. Kuva: Leena Louhivaara.

Muistatko vielä? -sarjan arkistojuttu: Juhon risti ja rikkaus

Tämä juttu on julkaistu alun perin vuonna 2012. Se liittyy uuteen Muistatko vielä? -juttusarjaan, jossa päivitetään Tehy-lehdestä tuttujen kuulumisia. Uuden jutun voit lukea tästä.

Kuulovamma teki Juho Seilolan maailmasta vahvasti visuaalisen. Nyt maalausta harrastava kosmetologi opiskelee sairaanhoitajaksi.

Lahden kaupunginsairaalassa on lounasaika.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Iäkäs naispotilas kysyy, mitä ohjelmia televisiosta tulee. Nuori hoitaja vastaa nimeämällä tarkkaan jokaisen pöydälle kattamansa ruokalajin.

Mummo kuuntelee kohteliaasti menyyn esittelyä, mutta toistaa kysymyksensä. Kolmannella kerralla hän korottaa jo ääntään.

No, nyt meni viesti perille! Sairaanhoitajaopiskelija Juho Seilola, 28, hakee lehden, ja televisio-ohjelmat käydään läpi yhtä tarkasti kuin lounaslista. Juho hymyilee valloittavasti ja osoittaa korvan taakse kätkeytyvää kuulolaitettaan. Samassa veneessä ollaan, hoitaja ja hoidettava. Nauru maittaa nyt molemmille.

Kommellus ei ole ensimmäinen synnynnäisesti huonokuuloiselle Juholle, eikä se miestä muserra. Juho ei pidä kuulovammaansa ristinä vaan rikkautena – niin opinnoissa, töissä kuin koko elämässä.

– Yritän parhaani ja tiedän pärjääväni.

Juhon kuulo-ongelmat havaittiin varhain, sillä pojan kielellinen kehitys viivästyi. Tutkimuksissa ongelmien syyksi selvisi vaikea-asteinen sisäkorvan rakenteellinen vamma.

Diagnoosi ei ollut yllätys, sillä huonokuuloisuus on yleistä sekä Juhon isän että äidin suvussa. Vanhemmilla ei ollut kuulovaikeuksia, mutta ne periytyivät heidän lapsilleen, Juholle ja hänen sisarelleen.

Juho on alle kolmevuotias. Hän on sisarensa kanssa pöydän alla piilossa, peloissaan itkua nieleskellen. Jossain ylhäällä, aikuisten maailmassa isä huutaa ja hakkaa äitiä. Lopulta naapurin mies tulee väliin.

Juhon ensimmäiset mielikuvat lapsuudesta eivät liity kuulovammaan, vaan isän alkoholismiin. Se hallitsi perheen elämää, kunnes äiti pakkasi lapsensa ja tavaransa ja muutti toiselle paikkakunnalle.

Vaikka isän juominen jatkui, Juho kävi tapaamassa häntä selvien jaksojen aikana tämän kuolemaan saakka. Alkoholistin ura tuli pojalle armottoman tutuksi.

Isän alkoholismista puhuminen ei enää satuta, mutta vetää mietteliääksi. Juho pohtii joskus, jättivätkö kokemukset häneen pysyviä jälkiä. No, ainakin varovaisen suhteen alkoholiin. Muutama lasi viiniä vielä menee, mutta perisuomalaiseen humalaan asti hän ei ole koskaan uskaltanut juoda.

– Tämä historia saa minut vierastamaan myös opiskelijaelämän kaikkein kosteimpia rientoja.

Juho palaa puheissaan usein äitiin, joka taisteli jälkikasvulleen onnellisen lapsuuden. Kun tuli aurinkoisten päivien vuoro, elämän hyvyydellä ei tuntunut olevan rajoja.

Äiti ja lapset muuttivat taloon, jota ympäröi rehevä puutarha. Uimaranta oli vain kivenheiton päässä. Kolmevuotiaan elämän suurin ihme olivat pienet ryppyiset siemenet, joista versoi kylväjäänsä korkeampia auringonkukkia.

Äiti kävi töissä terveyskeskuksessa, sisko koulussa ja Juho perhepäivähoidossa.

– Se oli ihanaa aikaa. Meidän perheessä ei rakkautta säästelty.

Huonokuuloisuus ei tuottanut Juholle murhetta ennen kouluikää. Hän tuskin tajusi olevansa erilainen lapsi kuin muut, vaikka kuulolaitteet ja viittomat olivat jo tuolloin osa arkea.

Ensimmäisessä luokkakuvassa hymyilee tyytyväinen pikkumies FM-laite ja induktiosilmukka kaulassa. Luokassa oli vain 10 lasta ja opettaja, joka ei sallinut hälinää eikä päällekkäin puhumista. Uudet ystävät ja uusien asioiden oppiminen olivat sosiaaliselle pikkupojalle onnen täyttymys.

Kolmantena kouluvuotena kaikki oli toisin. 35 oppilaan luokassa meno oli villiä ja riemukasta – kaikille muille paitsi Juholle. Hän ei kuullut, ei ymmärtänyt eikä pysynyt muiden mukana.

Illalla Juho kertasi äidin kanssa kaiken koulupäivän aikana opitun. Se ei tunnelmaa nostanut. Juhon oppimisen ilo katosi. Poika lähti aamulla kouluun haluttomasti ja vaelsi kotiin mieli maassa.

– Ei minua kiusattu, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi. Ilman Petraa, Pekkaa ja Marttaa olisin jäänyt aivan yksin.

Vammaisten oikeudet eivät olleet pienellä paikkakunnalla itsestäänselvyys. Tarvittiin voimakastahtoista äitiä taistelemaan lain takaamista etuuksista: viittomakielen opetuksesta, tulkkisopimuksesta, sopeutumisvalmennuskurssista.

Suurin vääntö käytiin Juhon oikeudesta päästä Mikkelin kuurojen kouluun, missä hänen sisarensa jo opiskeli. Epäonnisten kolmannen ja neljännen luokan jälkeen äiti sai tahtonsa läpi, ja poika aloitti viidennen luokan viittomakielisessä koulussa.

Muutto viikoiksi sisäoppilaitokseen oli 11-vuotiaalle kova paikka, mutta pikkuhiljaa uuden koulun parhaat puolet nujersivat ikävän. Juho tunsi, että vihdoin häntä ja hänen ongelmaansa ymmärretään. Halu opiskella heräsi uudestaan, ja todistuksen numerot nousivat kohisten. Hän jatkoi samassa koulussa yläasteella ja lukiossa.

Kuurojen koulun luokassa oppilaita oli enimmillään seitsemän, lukiossa enää neljä.

Lukiossa Juho uppoutui maalaamiseen, oppi taidehistoriaa ja pääsi kokeilemaan erilaisia kuvataiteen lajeja ja tekniikoita. Jossain vaiheessa taiteesta piti tulla ammatti, mutta lopulta se jäi vakavan harrastuksen tasolle. Tähän mennessä Juho on pitänyt kaksi omaa näyttelyä ja osallistunut useisiin yhteisnäyttelyihin.

Hoitotyön opintojen ja kuvataiteen yhdistäminen on uusi aluevaltaus.

Kun opiskelukaverit lähtivät hankeharjoitteluun ensiapukouluttajiksi tai peruskoululaisten seksuaalikasvattajiksi, Juho tarttui siveltimeen. Uusista maalauksista kootaan Lahden kaupunginsairaalaan näyttely, joka avaa ymmärrystä potilaan kokemukseen ja esittelee sairauksia hoitotieteen näkökulmasta.

Juhon kunnianhimoinen tavoite on löytää sairauden visuaalinen olemus.

Maalauksensa Juho tekee kotonaan, tavaraa ja tauluja tursuavassa työ- ja kodinhoitohuoneessa. Sen nurkassa olevalla maalaustelineellä on parhaillaan kangas pingotettuna.

Juho levittää kankaalle paksun kerroksen öljyväriä ja käsittelee sitä vuorotellen siveltimellä ja palettiveitsellä. Syntyy kuva ihmisen torsosta, jota ympäröi vahvojen värien ja outojen ilmestysten kaoottisuus.

– Psykoosissa ihmisen käsitys kehon mittasuhteista vääristyy, hän käpertyy itseensä ja kuva ympäröivästä todellisuudesta hämärtyy. Haen tuota surrealistista tunnelmaa reliefimäisellä pinnalla, missä työstämisen jälki näkyy selvästi.

Koulukuvassa poseeraa kaunis nuorimies punaisessa silkkipuvussa, taidokkaasti meikattuna, hiukset kalanruotoleteillä. Oikealla olkapäällä lepää näyttävä valkoinen orkidea.

Juho on juuri valmistunut Lahden koulutuskeskus Salpauksesta ensimmäiseen ammattiinsa, kosmetologiksi. Valinta on luonteva visuaalisesti suuntautuneelle nuorelle.

Juho rakastaa kauneutta ja haluaa sitä ympärilleen. Hän esittelee Lahdessa Vesijärven sataman tuntumassa sijaitsevaa kerrostalokolmiota kuin stailauksen ammattilainen television sisustusohjelmassa.

– Ikea saa lähteä. Tilalle tulee BoConseptia ja Kustavin Puuta. Tuon Harri Koskisen Block-lampun hankin viime viikolla.

Juho ja hänen puolisonsa arvostavat käsityötä. Se edustaa pysyvyyttä kertakäyttökulttuurin keskellä. Kun laadukas design ja huolellinen työ yhdistyvät, lähestytään täydellisyyttä.

Palkintokoroketta muistuttavan hyllykön jokaisella tasolla on Louis Vuittonin laukkuja repusta viikonloppukassiin. Juho avaa laatikkomaisen laukun. Kannen alla on täydellisessä järjestyksessä purkkeja, putkiloita, siveltimiä, huiskuja, vippoja. Meikkitaiteilijan työvälineet ovat valmiina keikkaa varten.

– Muut laukut voin vielä vaihtaa, mutta meikkilaukku pysyy suvussa. Olen laittanut siihen omat nimikirjaimeni. Jälkipolvi saa laittaa omansa.

Kauneus on mielihyvää, ja sen tuottaminen on palkitsevaa. Juho tavoitti kosmetologin työstä kuitenkin enemmän: toisen ihmisen hoitamisen. Pari vuotta sitten Juho aloitti sairaanhoitajan opinnot Lahden ammattikorkeakoulussa.

Tämänkin elämänmuutoksen käynnistäjänä oli äiti, tällä kertaa hyvin traagisella tavalla.

Heinäkuu kuusi vuotta sitten. Juho on juuri valmistunut kosmetologiksi ja viettää kesälomaa, kun hän saa viestin keskussairaalasta. Äiti on saanut vakavan aivoverenvuodon. Muutaman tunnin kuluttua hän on jo aivokuollut. Elintenluovutusluvalla on kiire.

– Äiti oli terve 52-vuotias nainen. Hän oli juuri lähdössä aamuvuoroon kaupunginsairaalaan, kun sairauskohtaus iski. Se oli kaikille täydellinen yllätys.

Juho kiittää äitiään rakkaudesta ja rohkeudesta. Äiti oli vastuunkantaja, mutta kannusti tuellaan ja esimerkillään myös tarttumaan hetkeen ja nauttimaan.

Äiti saattoi sanoa itsensä irti, jos ei saanut vapaata lomamatkaa varten. Osti vähillä rahoillaan kirkkaanpunaisen auton, vaikkei oikeasti sitä tarvinnut. Hän oli myös suvun kokoava voima, joka suitsutti iloa ympärilleen.

Juho päätti elää kuin äitinsä ja toteuttaa oman haaveensa: hänestä tulisi sairaanhoitaja.

– Hoitotyö kulkee meillä suvussa. Mummo oli apuhoitaja ja äiti perushoitaja, täti on terveydenhoitaja ja sisko viittomakielinen erityisopettaja. Jo ensimmäiset työharjoittelut vahvistivat tunnetta, että tämä on minunkin juttuni.

Aamulla kouluun lähtiessään Juho ottaa pakastimesta valmisaterian – ison valkoisen rotan. Olohuoneen terraariossa elävä kuningasboa pärjää suupalalla hyvin pari viikkoa.

– Sellaista eläintä ei olekaan, mistä en pitäisi. Kun muutin puolisoni kanssa yhteen, meidän uusperheessä oli parhaimmillaan kolme koiraa, kaksi kissaa, hämähäkki, seitsemän skorpionia ja käärme.

Nyt tuosta laumasta on jäljellä vain käärme – ja palo saada taloon lisää elämää. Vähintään kissa ja koira. Tuovathan eläimet kodin ilmapiiriin valtavan määrän hellyyttä ja hemmottelua, säännöllisyyttä ja parhaassa tapauksessa liikunnallisuuttakin.

– Ja yhteisymmärrys on sanatonta. Toisin kuin ihmisten kesken, Juho virnuilee.

Hän itse on hyväksynyt huonokuuloisuutensa yhdeksi ominaisuudeksi muiden joukossa. Ympäristölle asia ei ole yhtä selvä.

Juhon rakenteellista sisäkorvan vammaa ei voi parantaa. Tähän asti hän on pärjännyt perinteisellä kuulolaitteella, mutta nyt sen tilalle tarjotaan sisäkorvaistutetta. Juho epäröi.

Eräs lääkäri perusteli istutteen laittamista sillä, että Juho voisi olla normaali. Toinen ehdotti, että hän samalla mainostaisi implanttia muille huonokuuloisille.

– En halua olla muiden ehdoilla normaali, enkä todellakaan suostu lääkefirman mainoslehmäksi!

Sisäkorvaistute on päänsisäinen, sähköinen kuulokoje, joka asennetaan leikkaamalla. Vaikka monet ovat istutteesta hyötyneet, se ei tee kenenkään kuulosta normaalia eikä toimi kaikilla toivotulla tavalla.

Eniten Juhoa epäilyttää sisäkorvaistutteiden tekninen keskeneräisyys. Hän ei pidä ajatuksesta, että hänellä olisi kallossaan 20 vuotta vanha nokialainen, kun muut jo näpläävät iPhonen uusinta versiota.

– Pään ulkopuolista teknologiaa on paljon helpompi päivittää kuin pään sisään leikattua.

Toisaalta Juho ei pelkää kuurouttakaan. Jäähän hänelle viittomakieli.

Virallisten määritelmien mukaan Juho on viittomakieltä käyttävä, ei viittomakielinen. Suomi on hänen äidinkielensä, mutta kouluaikana hän vietti viisi päivää seitsemästä viittomakielisessä ympäristössä ja kulttuurissa. Juho tunteekin itsensä täysin kaksikieliseksi.

– Siskon perheen ja monien ystävien kanssa keskustelen pelkästään viittomakielellä.

Lääketieteellisesti Juho määrittelee itsensä kuulovammaiseksi, mutta arkielämässä huonokuuloiseksi. Hän ei koe kumpaakaan termiä loukkaavana. Juho kuitenkin ymmärtää niitä kuuroja ja huonokuuloisia, jotka puolustavat oikeuttaan omaan viittomakieliseen kulttuuriin eivätkä hyväksy luokittelua vammaiseksi.

– Eihän siitä ei ole kuin muutama vuosikymmen, kun viittomakieltä ei saanut käyttää edes kuurojen koulussa. Rotuhygienian nimissä kuurojen keskinäiset avioliitot olivat kiellettyjä ilman erityislupaa 1970-luvulle asti, Juho muistuttaa.

Parhaimmillaan Juho on keskustellessaan kasvokkain muutaman ihmisen kanssa. Hän kuulee kohtalaisesti kuulokojeensa avulla ja lukee loput huulilta. Isommissa ryhmissä ja meluisissa tiloissa äänet kuitenkin puuroutuvat. Puhelimessa puhuminen on Juholle täysin mahdotonta.

Opiskelutilanteissa Juholla ei ole ongelmia, koska suurin osa opetuksesta tapahtuu pienryhmissä. Luennoilla tukena on viittomakielinen tulkki. Etäämmältä viestit kulkevat kätevästi sähköpostilla ja tekstareina.

Työharjoittelussa eteen on kuitenkin tullut tilanteita, joissa huonokuuloisuus on rajoite. Juho ei voi valvoa yksin, koska ei kuule hälytysääntä. Hän ei voi käyttää puhelinta omaisten neuvomiseen tai lääkärin kanssa neuvotteluun, sillä hänen on nähtävä puhekumppaninsa.

– Jos tilanne vaatii suumaskia, pitää hoitotoimenpide käydä etukäteen huolellisesti läpi. Ja ne täysparrat! Onneksi työkavereiden enemmistö on naisia.

Huonokuuloisuudessa on etunsakin. Kaksikielinen Juho osaa auttaa viittomakielisiä potilaita heidän omalla kielellään. Eikä häntä kokeneempaa kuulolaitteen huoltajaa ole helppo löytää.

Juho ei epäröi hetkeäkään, etteikö löytäisi paikkaansa hoitoalalla. Työpaikoilla hänen huonokuuloisuuteensa on suhtauduttu ymmärtävästi. Jotkin työtehtävät tai tilanteet ovat vaatineet erityisjärjestelyjä, mutta ehdottomia rajoituksia on hyvin vähän.

Omaa erityisalaansa Juho ei ole vielä valinnut, mutta ihosairaudet ovat kosmetologia luontaisesti kiehtova alue. Löytyipä oma paikka miltä hoitotyön alueelta tahansa, Juhon toive on, että hän saisi tehdä työtä koko persoonallaan.

– Hymytön päivä on hukkaan heitetty. Se on minun mottoni.