Muista kuolevasi

19.11.2026
Teksti Terhi Mäkinen | Kuvat Liisa Takala

Kuolindoula Anne Virtanen ajattelee kuolevaisuuttaan joka päivä. Se saa hänet elämään tietoisemmin. ”Kun muistaa kuolevansa, omat toiveet ja unelmat kirkastuvat.”

Anne Virtanen, 62, miettii joka aamu silmät avat­tuaan omaa kuolemaansa, vaikka on terve. Ei kauhistellen vaan levollisena. ”Ajattelen, että täällä sitä vielä ollaan. On äärettömän tärkeää muistaa kuolevansa, ettei elä kuin unessa. Joka aamu on mahdollisuus lähteä sitä kohti, mikä on tärkeätä.”

Anne on ammatiltaan fysioterapeutti, ja hän on tehnyt pitkän uran kuntoutuksen parissa. Annen työelämässä kaksi kiinnostuksen kohdetta ovat kulkeneet rinnakkain: luonto ja kuolema.

Anne oli nähnyt kuolemaa jonkin verran työssään, mutta äidin kuolema vuonna 2008 sai hänet miettimään kuolemaa syvemmin.

Viimeinen hampurilainen

Tässäkö tämä oli, ihmetteli Annen äiti saattohoidossa.

Kun äiti kuoli, Anne sai jäädä hoitajan kanssa pesemään ja pukemaan äidin. He asettivat kukan rinnalle. Hoitaja sanoi: ole niin kauan kuin haluat. Siitä jäi hyvä olo. Hoitaja oli läsnä ja salliva.

”Äiti antoi minulle elämän ja näytti elämän lopun. Se oli lohdullinen, vaikkakin surullinen kokemus. En tiedä, minne äiti meni eikä minun tarvitsekaan tietää. Ehkä siirrymme paikkaan, josta tulimmekin. En pelkää omaa kuolemaa, en yhtään.”

Viime aikoina Anne on muistanut äidistään huvittavia, pieniä yksityiskohtia, kuten:

”Äitini oli suurtalousemäntä ja puhui terveellisen ruuan puolesta. Viimeisinä päivinään hän sanoi, että haluaisin niin hampurilaista. Ajattelin, että kai sitä olisi aiemminkin voinut suoda itselleen hampurilaisia.”

Annelle jäi äidin kuolemasta olo, että hän tahtoisi osallistua saattohoitoon enemmän. ”Ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin.”

Myöhemmin Anne luki lehtijutun kuolindoulien koulutuksesta. Hänestä tuli yksi maan ensimmäisistä kuolindoulista.

Doula arjen apuna

Moni ei ole kuullut kuolindoulista. Mitä doulan tehtäviin kuuluu? Anne kertoo, että kuolindoulan voi palkata tekemään lähes mitä tahansa, mikä helpottaa arjen sujuvuutta. Lääketieteelliseen hoitoon kuolindoula ei puutu.

Arjen auttaminen voi olla saattohoitoa kotona tai sairaalassa, apua hoitotahdon ja viimeisten toiveiden kirjoittamisessa, kuolinsiivousta, koiran ulkoilutusta, hautaustoimistossa käymistä. Jos kuolemasta puhuminen omaisten kanssa tuntuu vaikealta, lähestyvästä kuolemasta voi puhua kuolindoulan kanssa.

Anne Virtanen on metsässä ja nojaa kiveen. Kasvoilla hymy.

Terveydenhuolto keskittyy elämän suojeluun. Ehkä siksi kuolemasta puhutaan aika vähän.

Kuolemaan liittyy monenlaista paperityötä, eikä omaiselle jää välttämättä aikaa surra. Kun hautajaiset ja perunkirjoitukset on pidetty, suru voi nousta pintaan. Kuolindoula voisi olla niissä hetkissä omaisen tukena.

”Terveydenhuolto keskittyy elämän suojeluun. Ehkä siksi kuolemasta puhutaan aika vähän”, Anne miettii.

Kuolindoula ei ole säännelty ammatti, ja koulutuksen käyneiden taustat ovat moninaiset. Doula-sana tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa palvelijaa. Kuolindoulia tunnetumpia ovat doulat, jotka toimivat synnyttäjän tukihenkilöinä.

Rauhallista ihmettelyä

Kuolindoulaus ei ole Annen päivätyö. Päivätyössään hän vie ikääntyneitä luontoon. Anne työskentelee luontokoordinaattorina Omakotisäätiöllä Itä-Helsingissä. Kyseessä on Stea-avusteinen kehittämishanke, joka ehkäisee yli 65-vuotiaiden yksinäisyyttä ja tukee luontolähtöisesti mielen hyvinvointia.

Esimerkiksi joka tiistai kello 14 Rastilan metroasemalla kokoontuu porukka, joka lähtee luontoretkelle.

”Luonnon ei tarvitse olla Lappi, vaan lähiluonto riittää.”

Moni varttunut sanoo, että marjasti, sienesti ja lenkkeili ennen, mutta kunto ei enää anna myöten. Anne yrittää auttaa löytämään muita keinoja olla yhteydessä luontoon – aina ei tarvitse tohottaa menemään, vaan voi myös rauhoittua paikallaan.

”Yksi osallistuja kertoi ostaneensa merinokerraston, jotta pystyy hitaasti ihmettelemään luontoa eikä palellu. Tapaan sanoa, että luonnosta lumoudutaan. Herkistyn helposti, kun katson sitä.”

Kun elinpiiri kapenee, luonto voi antaa lohtua. Yksinäisyyttä tai alakuloa voi taklata oma parveke tai piha. Seurata voi lehtien kellastumista tai muuttolintujen lähtöä. Luonnon voiman voi nähdä puskevan vaikka asvaltin raosta. 

Mainos alkaa
Mainos alkaa
Vastaanotto-fi mainos.
Mainos päättyy
Mainos päättyy

Anne työskenteli pitkään fysioterapeuttina Helsingin kaupungin kotikuntoutuksessa. Päätymistään luontohankkeeseen hän sanoo onnenkantamoiseksi.

”Soitin asiakkaalle ulkoilukaveria Omakotisäätiöstä ja päädyimme juttelemaan muustakin. Myöhemmin päädyin sinne töihin ensin liikkumiskoordinaattoriksi ja sitten luontokoordinaattoriksi.”

Anne irtisanoutui vakityöstä ja hyppäsi hanketyöläiseksi.

”Fatalisti on ehkä vähän huono sana, mutta uskon, että asiat järjestyvät. Tartun usein täkyihin, ja usein ne ovat johtaneet johonkin hirveän hyvään. Kiinnostun herkästi asioista.”

Pakko päästä metsään

Anne on kotoisin Lahdesta. Hän teki fysioterapeutin töitä Lahdessa ja Helsingissä, kunnes muutti töihin Englantiin. Siellä hän rakastui ja synnytti esikoisensa.

Hän kokee, että lapsi laukaisi fyysisen tarpeen päästä metsään. Se näkyi jo Englannissa, mutta varsinkin Suomessa, kun hän palasi avioeron jälkeen Lahteen.

”Olin asunut Kalliossa Helsingissä enkä ollut niin piitannut luonnosta. Kun palasin Salpausselän ulkoilualueiden lähelle, minulla oli pakottava tarve päästä metsään. Ehkä lapsen saaminen herätti sen kaikille yhteisen perustarpeen. Jo Englannissa kävelin pikkuteitä. Luontoon pääseminen oli siellä vaikeampaa, kun maat olivat yksityisten.”

Anne otti opintovapaata ja opiskeli Asikkalassa Salpauksessa luonto-ohjaajaksi.

”Sanotaan, että olemme metsäkansaa ja luonto on meille pyhä. Haluaisin herätellä sitä rakkautta.”

Luonto menee tunteisiin

Eräässä ryhmässä Anne antoi osallistujille tehtäväksi etsiä luonnosta elementin, joka kuvaa itseä ihmisenä. Eräs vanhus näytti isoa kiveä: tuolla tavalla minäkin möllötän, vahvana paikallani. Kun kiveä tutkailtiin porukalla tarkemmin, se olikin haljennut. Vanhus liikuttui: on minullakin ollut matkallani murheita – kuten oli muillakin ollut.

Luonto antaa mittasuhteita. Pieni voi olla oleellinen.

Anne näyttää kuvaa kuusenneulasnahikkaasta. Se on pienenpieni sieni, jonka tehtävä on tärkeä – lahottaa ­kuusenneulasia.

”Se muistuttaa, että minullakin on tehtävä, vaikka olen täällä Kontulan perukoilla.”

Olemme osa luontoa. Se on meidän dna:ssamme.

Päivätyössään Anne puhuu harvoin kuolemasta, mutta hän saattaa kysyä: mitä vielä elämässä toivoisit?

Eräs rouva haaveili, että näkisi vielä meren. Omakotisäätiön riksapyörän kyydissä hän pääsi rantaan.

Luonnosta voi nauttia vielä vuoteessakin. Anne koulutti Helsingin kaupungin saattohoidon vapaaehtoisia siinä, miten luontoa voi tuoda sisään. Keino voi olla tuliaiseksi tuotu voikukka, jota ihailla, tai mustikka, jota maistaa.

Luonto-ohjaajan tutkinnon lisäksi Anne on opiskellut luontoyhteysohjaajaksi, Luonnosta virtaa -ohjaajaksi ja Terveysmetsä-oppaaksi.

”Kaiken takana on ajatus, että luonto on tasaveroinen ihmisen kanssa. Olemme osa luontoa ja kunnioitamme sitä. Retkillä luonto on se mestari, minä enemmänkin fasilitaattori, joka varmistaa turvallisuuden.”

Vanhat ihmiset saattavat puhua kuolemasta luontevasti ja sanoa olevansa siihen jo valmiita. Luonto voi auttaa miettimään omaa rajallisuuttaan.

”Olemme osa luontoa. Se on meidän dna:ssamme.”

Tilaa kuolemalle

Koska Annella on päivätyö, hän ei ole pystynyt sitoutumaan kuolindoulan työhön. Tähän mennessä hän on ollut saattamassa kahta ihmistä.

Annen hanketyö luontokoordinaattorina on päättymässä helmikuussa. Sen jälkeen hänellä on aikaa muuhun, ehkä kuolindoulana toimimiseen. Kuolema on Annen mielestä edelleen tabu, josta pitäisi puhua enemmän.

Olen ollut kirppishaukka, mutta yritän luopua siitä. Teen tietynlaista kuolinsiivousta, vaikka olen terve.
Anne Virtanen seisoo metsässä ja katsoo oikealle. Hänestä näkyy profiili ja aurinko valaisee kasvot.

”Moni miettii, miten lapset ja lapsenlapset pärjäävät kuolemani jälkeen. Tai se pelottaa, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.”

Annen jo aikuiset lapset eivät aina arvosta kuolemapohdiskeluja. Pliis ei taas äiti, saattaa kuulua.

Toukokuun alussa Anne oli vaeltamassa Ulko-Hebrideillä, joka on syrjäinen saariryhmä Skotlannissa. Skotlanti on Annelle tärkeä paikka, jonne hän haluaa matkustaa mahdollisimman usein. Lentokoneessa hänelle tuli mieleen, että reissussa voi sattua jotakin – ja vaatehuone jäi täyteen tavaraa. Voi lapsia, jotka joutuvat sen setvimään, jos jotain käy. Siitä viisastuneena Anne alkoi miettiä omistamaansa tavaramäärää.

Tavarat minimiin

Viime vuodenvaihteessa Anne listasi paperilapuille kaksitoista toivetta. Hän nosti joka päivä yhden toiveen pois. Sattuma sai ratkaista, mikä toive jäi jäljelle ja mihin hän tulevana vuonna keskittyisi. Toive oli: koko omaisuuteni mahtuu autoon.

Haave toteutuu vähitellen. Edellisviikonloppuna Anne on roudannut neljä isoa kassillista tavaraa kierrätyskeskukseen.

”Olen ollut kirppishaukka, mutta yritän luopua siitä. Teen tietynlaista kuolinsiivousta, vaikka olen terve.”

Anne Virtanen pitää käsissään itse tekemäänsä uurnaa. Uurna koristeltu vihreällä nauhalla ja luonnon materiaaleilla.
Anne toivoo, että hänen muistotilaisuutensa sitten joskus pidetään metsässä. Kuolindoulan opinnoissa hän koristeli itselleen pahviuurnan.

Hän on huomannut, että vanhat valokuvat ovat arvokkainta materiaa, mitä hänellä on.

Annella on jäljellä muutama työvuosi ennen eläkettä. Hänen haaveenaan on muuttaa Päijät-Hämeeseen jollekin pikkupaikalle, ehkä mökkiin järvenrannalle.

Annen omaa kuolemaa koskevat toiveet ovat yksinkertaisia. Kuolindoula-opinnoissa hän valmisti itselleen uurnan, joten se on jo valmiina. Hän toivoo, että muistotilaisuus järjestetään metsässä. ”Tärkein toive lapsille on, että pitäkää hyvät välit keskenänne.”

Oletko kertonut läheisillesi kuolemaan liittyvistä toiveistasi?
Choices