Työpaikalla saa itkettää, kirjoittaa Emmi Suomalainen.
Lähipiirini tietää, että olen kroonisesti uupunut. Olen ollut sitä jo noin viisi vuotta. Olen tilanteeseeni itse (pää)osasyyllinen, sillä rakastan elämää liikaa levätäkseni.
Ennen edellisille vapaille jäämistä itkin, kun en saanut työpaikan tulostinta toimimaan. Onneksi kukaan ei ollut sitä todistamassa, vaikka ei itkemiseni mikään ennen näkemätön harvinaisuus olisi ollut – onhan kokoushuoneen pöydällä nenäliinapaketti ihan minua varten.
Edellinen työterveyslääkärini suositteli minulle ratkaisuksi masennuslääkkeitä. Samaa on suositeltu myös omille asiakkailleni: työn uuvuttamat ihmiset on laitettu syömään SSRI-lääkkeitä sen sijaan, että mietittäisiin, olisiko työssä tai työkulttuurissamme jotain vialla.
Minulla selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät nostivat stressinsietokykyä ja patosivat kyynelkanavat. Olin lääkkeiden vaikutuksen alaisena tehokas työrobotti, jota eivät pahemmin hetkauttaneet exitukseen päättyneet elvytykset eivätkä aamuyön puolelle venyneet iltavuorot.
Vihdoin olen alkanut uskoa, että myös minunlaisilleni on tilaa hoitotyössä.
Samalla kuitenkin osa minusta sammui. Se feminiininen, luova ja eloisa osa. Se, joka sai maalaamaan, kirjoittamaan runoja ja nauttimaan erotiikasta.
Ihan huvittaa, että tuolloin oli vaikea päättää kumman ”minän” valitsisin elossa pidettäväksi: tehokkaan suorittajan vai luovan ja herkän. Nykyään päätös olisi helppo, sillä olen vihdoin alkanut uskoa, että myös minunlaisilleni on tilaa hoitotyössä. Tämä johtopäätös ei ole muodostunut tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa asiakkaiden ja erityisesti kollegojen kanssa.
”Sinä riität, sinä kelpaat”, sanoi työverin myötätuntoinen katse, kun kerroin itku silmässä kasaantuneista töistä. ”Sinä riität, sinä kelpaat”, kuiskasi esihenkilön arvokas neuvo haastavan asiakastilanteen jälkeen. Ja tätä samaa viestiä haluan välittää eteenpäin, sillä hyväksytyksi tulemistahan me kaikki janoamme – tietoisesti tai tiedostamatta.
Olen todella kiitollinen nykyisistä ja aiemmista työyhteisöistäni, joihin olen saanut kuulua. Miltei jokaisessa niistä on syntynyt ystävyyssuhteita, joiden toivon kestävän loppuelämäni ajan.
Ällöromantiikkaa tihkuva jenkkityylinen Valentine’s Day pitäisi unohtaa ja ottaa tilalle perisuomalainen työystävänpäivä. Viettäähän moni työpaikallaan isomman osan hereilläoloajastaan kuin kultsipuppelinsa kainalossa.
Emmi Suomalainen on sairaanhoitaja ja sanataiteen opiskelija, jota kiinnostavat ihmisyyden mysteerit. Siksi hän pysähtyy mielellään asiakkaidensa tarinoiden äärelle.
