Tehyläiset valtion leivissä

Puolustusvoimat: ”Ukrainan sota on tuonut tiettyä vakavuutta”

Osastonhoitaja Tuula Äijö, 63, Helsingin terveysasema, Santahaminan toimipiste

”Varuskunnassa minulla on vähän kuin näyteikkuna nuorten elämään ja siihen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Julkisuudessa esillä olevat nuorten ongelmat näkyvät meilläkin.

Mielenterveysongelmista uskalletaan nykyään puhua, ja se on hyvä. Ne, hengitystieinfektiot ja tule-vaivat ovat yleisimpiä syitä, joiden takia varusmiehet tulevat terveysasemalle. Varusmiehiä astuu palvelukseen tammikuussa ja heinäkuussa, urheilukoululaiset aloittavat meillä huhti- ja lokakuussa. Palveluksen alussa on selvästi eniten mielenterveyteen liittyviä käyntejä.

Sopeutuminen ei ole kaikille helppoa. Lapsilla on nykyisin usein omat huoneet, eikä tilaa ole totuttu jakamaan toisen kanssa. Sitten tuvassa on kymmenen henkeä ja ylikin ja pitäisi nukkua kuorsauksessa. Monella ei ole kokemusta porukassa olemisesta, eikä kaikille ole helppoa ottaa käskyjä vastaan ja noudattaa niitä.

Varusmiespalveluksen alussa olevat terveystarkastukset ja rokotukset ovat meille melkoinen ruljanssi, koska uusia alokkaita tulee kerralla 750–850. Nyt tammikuussa meillä oli tarkastuksia neljä päivää aamusta iltaan. Palvelukseenastumispäivänä portin lähellä on huumekoirat. Teemme myös pistokokeita, ja terveystarkastuksen yhteydessä kysytään huumeista. Nuoret eivät aina miellä kannabista huumeeksi. Meille tulee varusmiehiä myös maista, joissa se on laillinen. Täällä siitä on hyvä tilaisuus päästä irti.

Suuri osa varusmiehistä suorittaa palveluksen normisti, hyvällä sykkeellä. Nuoret ovat avoimia eivätkä suostu mihin vain, mikä on hyvä, kun ajattelee vaikka simputusta. Se on toki myös selkeästi sanktioitu.

Osastonhoitajana suunnittelen muun muassa työvuorot ja rekrytoinnit sekä vedän kehityskeskustelut ja viikkopalaverit. Rekryprosessit ovat raskaita, koska en voi vain soittaa sopivalle sijaiselle, sillä meillä työskentelevistä tehdään ensin turvallisuusselvitys. Potilastyöhön aikani ei riitä.

Terveysasemalla tehdään puhelimessa hoidontarpeen arviointia ja ajanvaraukseen perustuvaa vastaanottotyötä. Akuutteja tilanteita tulee lähes päivittäin. Hoito ja lääkkeet ovat ilmaisia varusmiehille ja kadettikoulun oppilaille. Huolehdimme terveysasemalla myös henkilökunnan työterveyshuollosta.

Korona opetti meille hirveästi, samoin vuoden 2024 adeno, joka oli meillä lähes yhtä paha kuin korona. Viime syksy meni influenssan suhteen ihme kyllä melko rauhallisesti. Oireiset testataan meillä heti, sairaat eristetään tiettyihin tupiin tai lähetetään tarvittaessa kotiin sairastamaan. Jotkut sinnittelevät kipeinä liian pitkään, toiset tulevat vastaanotolle pienestäkin ripsauksesta.

Ukrainan sota on muistuttanut, että toiminnallamme on selvä tarkoitus. Puolustusvoimathan on poikkeusolojen organisaatio. Sota on tuonut tiettyä vakavuutta niin varusmiesten koulutukseen kuin koko henkilöstöönkin. Varusmiespalvelus ei ole leikkimistä, vaan ne taidot pitää oikeasti oppia. Osalla varusmiehistä on kokemuksia sodasta entisessä kotimaassaan, ja heille voi nousta mieleen pahoja muistoja.

Tulin Puolustusvoimiin yli 20 vuotta sitten, koska halusin vaihtaa päivätöihin. Kotini on Keuruulla, ja aloitin siellä urani pioneerirykmentin terveysasemalla. Alkuajoista muistan sen, että armeijassa käytössä olevien lyhenteiden määrä yllätti – onhan tämä positiivisessa mielessä oma maailmansa.

Vuonna 2006 perustettiin Sotilaslääketieteen keskus, jonka alle kaikki terveysasemat myöhemmin liitettiin. Kun pioneerirykmentti lopetti, siirryin Dragsvikiin Raaseporiin ja sieltä tänne Santahaminaan Helsinkiin.

Nykyisin teen viikon kuukaudessa etätyötä Keuruulta. Kotini on edelleen siellä, mutta minulla on asunto myös Santahaminassa.

Topakka mutta tunteella, kirjoitti työkaveri minusta tyhy-päivässä. Hyvä esihenkilö on minusta luotettava, tasapuolinen ja helposti lähestyttävä. Puolustusvoimissa töissä olevan hoitajan on oltava reipas ja mukautuvainen epämukaviinkin olosuhteisiin. Räntäsateessa, tuulessa ja tuiskussa ei itku auta. Melkein näkee jo ovelta, kuka on meille sopiva. 

Liikuntaa saan harrastaa työajalla kaksi tuntia viikossa. Hyvä kunto on tarpeen. Jos me kaatuisimme hädän hetkellä ekana, ei siitä tulisi mitään.

Kaikkia sotilasarvoja en osaa vieläkään, mutta se ei sinänsä haittaa, koska kaikki hoidettavat ovat meille tasaveroisia.”

Oikeuspsykiatrinen sairaala: ”Kohtaamme Suomen vaikeimmat potilaat”

Sairaanhoitaja Elisa Lepistö, 33, Niuvanniemen sairaala, Kuopio

”Tykkään eniten työstä suljetuilla osastoilla. En osaa selittää, miksi. Tällä hetkellä työskentelen tutkimus- ja vakautusosastolla, jossa potilaat sairastavat pääasiassa hoitoresistenttiä skitsofreeniaa. Se on miesten suljettu eristysosasto.

Työ on tiivistahtista. Potilailla on hankalia oireita kuten jatkuvia näkö- ja kuuloharhoja. Joudumme käyttämään myös eristystä ja lepositeitä. Haemme sopivaa lääkitystä ja yritämme parantaa potilaan elämänlaatua. Pienet edistysaskeleet palkitsevat. Skitsofrenia on loppuelämän sairaus, mutta oireet voi saada hallintaan.

Niuvanniemen potilaat ovat joko rikokseen syyllistyneitä oikeuspsykiatrisia potilaita tai potilaita, jotka ovat hyvinvointialueille liian vaikeahoitoisia. Oikeuspsykiatriset potilaat tulevat hoitoon mielentilatutkimuksen kautta, vankilasta tai siviilistä, ja heidän elämänsä on voinut olla pitkään kaoottista. Nämä ovat niitä tapauksia, joista saa lukea lehdistä.

Kaikilla ei todellakaan ole elämässä samat lähtökohdat. Toisaalta kenelle tahansa voi tapahtua mitä vain. Hyvinvointialueiden leikkaukset näkyvät meillä. Kun ihminen ei saa oikeaa hoitoa oikeaan aikaan, sairaus ehtii pitkälle. Se on yksilön kannalta surullista.

Moni kuvittelee, että kaikki elävät Niuvassa lukittujen ovien takana, mutta se ei pidä paikkaansa. Kuntoutusosastoilta käydään esimerkiksi itsenäisesti kaupassa. Arjen taitoja olisi vaikea oppia lukkojen takana.

Työtehtäväni vaihtelevat lääkkeiden jaosta tulien sytytykseen. Kerran kuukaudessa osastollamme on rantasaunapäivä. Lääkäri määrittelee, ketkä potilaat pystyvät osallistumaan siihen. Niuva sijaitsee kauniissa maisemissa järven rannalla. Paistamme makkaraa, potilaat saunovat rantasaunassa ja uivat.

Niuvanniemessä on noin 300 potilasta ja 14 osastoa. Yksi on alaikäisille. Osastoa laajennetaan juuri ja potilaspaikat lähes tuplaantuvat – meiltä eivät työt lopu.

Hoitojaksot ovat pitkiä, keskimäärin kahdeksan vuotta. Meillä on tutkimus- ja vakautusosastoja ja toisaalta kuntoutusosastoja, joita kutsumme hoitopolun loppupään osastoiksi. Potilaista valtaosa on miehiä.

Minulla on menossa kahdestoista vuosi Niuvanniemessä. Meillä on käytössä työkierto. Osastoa vaihdetaan noin kolmen vuoden välein, sillä hoitajan on hyvä nähdä koko hoitopolku. Työ eri osastoilla eroaa niin paljon, että se on melkein kuin vaihtaisi työpaikkaa. Työntekijöiden vaihtuvuus on pientä. Esimerkiksi useampi eläköitynyt kollega käy meillä vielä kesätöissä.

Otamme opiskelijat ilolla vastaan ja kuulen usein, että työilmapiiri täällä on hyvä. Meillä ei tarvitse pelätä lääkäreitä, mitä kuulee joskus opiskelijoilta somatiikan puolelta.

Kuntoutuminen on mahdollista, ja sitä edistetään monin tavoin. Meillä on työterapiapisteinä ulkotyöryhmä, puutarha, fillarikorjaamo, kutomo, verhoomo, metalli- ja puutyöverstaat. Jotkut potilaat tekevät kuusituntista työpäivää ja saavat siitä korvaukseksi niin sanottua ahkeruusrahaa. Työ tuo arkeen rytmiä. Potilailla on myös omia bändejä. Meillä on joka vuosi omat festarit, joissa ne esiintyvät.

Olen ylpeä työstämme. Meillä on Suomen vaikeahoitoisimmat psykiatriset potilaat. Työtä tehdään omalla persoonalla, ja hoitajan pitää kestää potilaan hankalaakin oireilua. Itsensä kanssa pitää olla tasapainossa, jotta jaksaa painia potilaan ongelmien kanssa. Pakollinen työnohjaus kuuluu työhön.

Meillä ei ole vartijoita kuin erityis­tapauksissa, hanskaamme tilanteet itse. Vakavat väkivaltatilanteet ovat harvinaisia. Turva-asiat ja ennakointi on pitkälle hiottua. Tässä työssä työkaverin oppii tuntemaan hyvin. Jo kollegan katseesta täytyy pystyä lukemaan, missä mennään.

Aloitin vuoden alussa valtion tehyläisten ammattiosaston puheenjohtajana. Olemme pieni porukka, mutta teemme erityistä työtä, jolla on suuret vaikutukset kaikkien suomalaisten elämään ja turvallisuuteen.”

Vankisairaala: ”Välillä ajattelen, että olen nähnyt kaiken”

Sairaanhoitaja Vilma Aarresuo, 48, Hämeenlinna

”Näen työssäni yhä nuorempia vankeja, jotka on tuomittu entistä raaemmista rikoksista ja ovat aiempaa huonokuntoisempia. Huono-osaisuus periytyy. Samasta perheestä on voinut olla hoidossa mummo, äiti ja lapsi. Naisvankien elämä on usein ollut kovaa ja väkivallan täyteistä.

Vankisairaala on ollut työpaikkani 17 vuotta. Työskentelen naistenosastolla, jolla on kymmenen potilaspaikkaa. Tämä on Suomen ainoa somaattinen vankisairaalan osasto naisille, ja vankeja tulee tänne eri puolilta maata. Koska tämä on avo-osasto, ovet ovat auki aamusta iltaan ja vangit voivat viettää aikaa yleisissä tiloissa.

Potilaita on laidasta laitaan: vaativaa haavahoitoa, diabeteksen tasapainottamista, vierotusoireista kärsiviä. Monella on psykiatrinen diagnoosi ja ongelmia päihteiden kanssa. Jotkut sanovat heti, etteivät aio luopua päihteistä. Silloin annamme haittoja vähentävää hoitoa kuten tietoa puhtaista välineistä.

Hoidamme myös raskaana olevia päihteiden käyttäjiä. He ovat erityisesti lähellä sydäntäni. Raskaus tuo toivoa. Silloin nainen on vastaanottavaisimmillaan – valtaosa haluaa olla hyvä äiti. Ne ovat merkityksellisiä hoitosuhteita.

Moni vanki on kokenut terveydenhuollossa syrjintää, ja luottamuksen rakentaminen kestää. Vankilassa on paremmat mahdollisuudet sitoutua hoitoon, koska täältä ei pääse mihinkään. Koskaan ei tiedä, kuka selviää. Joskus kuulemme vuosien jälkeen toisen vangin kautta terveisiä, että vanhalla tutullamme menee hyvin.

Kun aloitin työt vankisairaalassa, sain perustella joillekin läheisille, miksi hoidan ihmisiä, jotka ovat tehneet pahoja tekoja. Haluan kohdata jokaisen ihmisenä, kunnioittavasti. Potilaat ovat tuomionsa saaneet, eikä ole minun tehtäväni antaa lisärangaistusta. Se ei tarkoita, että hyväksyisin teot, mutta minun ei tarvitse ottaa niihin kantaa.

Jotkut ihmiset ovat valmiiksi vanhoja sieluja, mutta itse en olisi nuorena ollut valmis tänne. On ollut opettavaista pohtia omia arvojaan ja esimerkiksi suhdetta päihde- ja mielenterveysongelmiin. Niitä ei nähdä niin itsestään selvästi sairauksina, kuten vaikka syöpä.

Moni kysyy, eikö pelota. Minusta vankilassa on turvallisempaa olla töissä kuin siviilissä. Pääsääntöisesti vangit käyttäytyvät hoitajia kohtaan tosi hyvin. Vuosien kuluessa olen oppinut lukemaan ilmapiirin muutoksia ja ennakoimaan. Osastolla on aina vartija, mutta hoitotilanteissa heitä on läsnä harvoin. Mutta jos yöllä menen antamaan esimerkiksi iv-tiputusta, mukaan lähtee kaksi vartijaa.

Nuorin tapaamani vanki oli 15-vuotias, vanhimmat ovat rollaattorilla liikkuvia pappoja ja mammoja. Joskus ajattelen, että olen nähnyt kaiken, mutta sitten huomaan, etten kuitenkaan ole. Kuulen surullisia elämäntarinoita, ja jo nuoresta ihmisestä voi näkyä toivottomuus. Kuuntelin hiljan Sonja Saari­kosken kirjan naisvangeista. Tunnistin sieltä tuttuja tarinoita.

Vankilassa pärjää hoitaja, joka on helposti lähestyttävä, mutta niin jämäkkä, ettei ole höpsötettävissä. Uusille työntekijöille ja opiskelijoille sanon: älä lupaa mitään, sano selvittäväsi asiaa. Yhteiset linjaukset ovat tärkeitä. Vangit saattavat kokeilla, jos olet uusi ja epävarma. Pokan säilyttäminen on hyvä taito, sillä vastaan voi tulla mitä tahansa kommenttia, jolla haetaan reaktiota.

Työporukkamme on hirveän hyvä. Jos jokin asia painaa mieltä ja jopa järkyttää, voin aina puhua kollegalle. En ole joutunut murehtimaan töitä kotona. Minulla on selvä työ-Vilma ja siviili-­Vilma.”