”Berliinissä ei pääse tylsistymään”

Terapiamaista neuvontaa ­kahvikupin äärellä, puheluita taloyhtiöille. Asuntoilmoitusten selaamista, viranomaiskirjeiden tulkintaa, tuohtuneen lipuntarkastajan rauhoittelua. ­Joskus hengailua kaupunkikulttuuri­-tapahtumissa, usein palavereja kolle­gojen työhuoneiden ovilla.

”Hyvin vaihtelevaa”, kuvailee Anne Meriläinen, 48, työpäiviään Berliinissä.

Hän työskentelee sosiaalityöntekijänä berliiniläisessä Internationalen Bund -järjestössä, joka toimii sosiaali-, nuoriso- ja koulutussektoreilla. IB tekee töitä maahanmuuttajien parissa, pitää päiväkoteja sekä auttaa asunnottomia ja asunnottomuuden rajalla häilyviä ­ihmisiä.

Annen tehtäviin kuuluu tarjota muun muassa akuuttia apua väliaikaisten asuinratkaisujen muodossa sekä tehdä ennaltaehkäisevää työtä. Laaja skaala on Annen mieleen. Jokainen työpäivä on erilainen.

”Koskaan ei tiedä, mitä tulee eteen. Ei pääse tylsistymään!”

Sen takaa myös värikkäässä maineessa oleva Berliinin kaupunki, jossa jokaisen kulman takaa voi löytyä jotain yllättävää.

Rakkaus Saksaan syttyi jo 1990-luvun lopulla. Silloin Anne tuli eteläisempään Saksaan, Moselin laaksoon au pairiksi. Elämä vei muutamaa vuotta myöhemmin Suomeen, mutta kielitaito ja vahva side Saksaan säilyi.

Vuonna 2022 hän toteutti haaveensa. Sosionomiksi Suomessa valmistunut Anne muutti miehensä Jyrin kanssa Berliiniin ja löysi saksantaitoisena nopeasti töitä. Internationalen Bund -järjestön palkkalistoilla hän on ollut reilun vuoden ajan.

”Täällä on pulaa alan tekijöistä”, hän kertoo. ”Sai ihan valita, millaisia hommia haluaisi alkaa tehdä. Saksassa sosionomin tutkinnolla voi tehdä myös sosiaalityöntekijän työtä, kunhan käy täydentävän lakikurssin ja kielitestin. Kielen on oltava Saksassa tosi hyvin hallussa.”

Asunnottomuus riivaa

Asunnottomuus on Saksan pääkaupungissa valtava ongelma. Osa Annen asiakkaista tulee suoraan kadulta, mutta myös toisenlaisia tarinoita löytyy. Jollakin voi olla katto pään päällä, mutta elinolosuhteet ovat kestämättömät. Vuokrat voivat olla rästissä tai neliöitä on asukkaiden määrään nähden sietämättömän vähän. Joku saattaa vuokrata pimeiltä markkinoilta varastotilaa yösijaksi tai maksaa päivävuokraa sillä välin, kun asunnon vakituiset asukkaat käyvät töissä. 

Asiakkaat – tai ihan vain ihmiset, kuten Anne heitä mieluummin kutsuu – ovat vähintään 18-vuotiaita. Heillä on usein mielenterveysongelmia tai muita terveyshaasteita. Taustoiltaan he ovat hyvin monenlaisia.

”Hoidan nyt kahdentoista ihmisen asioita. On hienoa, että heitä pystyy tapaamaan viikoittain ja tukemaan jokaista henkilökohtaisesti.”

Suomessa vastaavassa tilanteessa olevia asunnottomia palvelee todennäköisesti ihminen, jolla on moninkertainen määrä asiakkaita. Kontakti jää silloin helposti vähäisemmäksi, Anne pohtii.

Berliinissä on useita Annen työnantajan kaltaisia järjestöjä, jotka huolehtivat asunnottomista. Se johtuu muun muassa siitä, että Saksassa on suurempi uhka pudota valtion virallisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Saksassa asumistuista ja työttömyyskorvauksista vastaa sama viranomainen. Ihminen, joka putoaa syystä tai toisesta pois järjestelmästä, voi menettää samalla niin tulonlähteensä, sairausvakuutuksensa kuin kotinsa.

Asioita mutkistaa myös saksalainen byrokratia. Saksassa sosiaalietuudet ja muut tukipalvelut hallinnoidaan alueellisesti. Kaikki etuudet voi joutua hakemaan uudestaan, jos muuttaa kaupunginosasta toiseen.

Iso osa ongelmaa on myös Berliinin vuokra-asuntotilanne. Hinnat kohoavat vuosi vuodelta, ja kysyntä on hurjaa. Uudet ilmoitukset vuokra-asunnoista tuppaavat katoamaan netistä varttitunnissa. Vuokratuettuja asuntoja on saatavilla vain rajoitetusti.

Saksalainen järjestelmä saa Annelta myös kiitosta.

”Esimerkiksi työttömyys- ja muut tuet saadaan täällä vuodeksi kerrallaan, toisin kuin Suomessa, jossa toimeen­tulotukea pitää hakea joka kuukausi. Se helpottaa monen tilannetta paljon, kun tietää, millä elää vuoden eteenpäin. Siinä jää aikaa järjestellä elämää muilta osin.”

Fakseja ja teitittelyä

Entäpä saksalainen työkulttuuri Suomeen verrattuna? Mitä Annelle tulee siitä ensimmäiseksi mieleen?

”Muodollisuus.”

Kohteliaat saksalaiset ovat tykästyneet teitittelyyn. Anne ei voi tehdä sinunkauppoja edes sellaisten työtuttavien kanssa, joiden kanssa hän puhuu usein puhelimessa. Hän on huomannut työkavereidensa teitittelevän myös ­asiakkaita.

”Itse kyllä sinuttelen melkein kaikkia ihmisiä, joiden asioita hoidan. Yhtä vanhempaa herraa teitittelen, mutta se tulee ihan luonnostaan.”

Saksassa moni pienikin asia pitää hyväksyttää ylemmällä tasolla. 

Näkyvin kulttuuriero arjessa on paperin määrä. Saksalaiset ovat tottuneet hoitamaan asiansa perinteisesti postitse, ja jopa nuori polvi suhtautuu sähköisiin järjestelmiin epäilevästi.

”Asiakkaitakin huolettaa muun muassa tietoturva, eivätkä he välttämättä lähetä esimerkiksi liitetiedostoja sähköpostissa. Käytän faksia edelleen päivittäin”, Anne kertoo.

Myös yksityiselämän ja työpaikan välinen rajanveto on tiukempi kuin Suomessa. Saksalaisilla ei ole tapana jakaa ihmissuhdeasioitaan kollegojen kanssa kahvitauolla. Silti Anne kiittelee työpaikkansa lämmintä ilmapiiriä.

”Henki on meillä tosi hyvä.”

Systeemin tulkkina

Merkittävä osa Annen työstä koostuu kommunikoinnista esimerkiksi asunnottoman ihmisen ja viranomaisten välillä. Saksassa viranomaiskirjeet ovat niin pitkiä ja vaikeasti tulkittavia, että ne voivat aiheuttaa stressiä kenelle tahansa.

”Moni korkeakoulutettukaan ihminen ei pysty tulkitsemaan viranomaistekstejä. En minäkään niitä aina ymmärrä, mutta otan selvää. Saksassa moni tavallinen ihminen ei ymmärrä tekstiä, joka koskee hänen oikeuksiaan”, Anne sanoo päätään puistellen.

Koska selkokielisyys ei ole Saksassa suuressa huudossa, tulkkaavat välikädet ovat usein tarpeen. Ja juuri tätä varten Anne työkavereineen päivystää toimistolla: apua on tarjolla niille, jotka sitä tarvitsevat.

Työ on Annen mielestä kiinnostavaa, ja niin on vapaa-aikakin – onhan ympärillä rakas Berliini.

”Tykkään käydä esimerkiksi mu­seoissa ja konserteissa, ja aikuiset lapseni käyvät täällä välillä kylässä Suomesta”, Anne kertoo.

Anne tekee myös vapaaehtoistyötä. Hän ja muut vapaaehtoiset pitävät uskonnotonta, avointa mietiskely- ja hiljentymistilaa Brandenburgin portilla. Sen nimi on Raum der Stille.

Anne on tuntenut olonsa kaupungissa aina kotoisaksi.

”On sellainen uskomus, että saksalaiset olisivat jotenkin varautuneita tai tylyjä. Minusta täällä kyllä jutellaan aika rennosti kassajonossa tai bussipysäkillä. Suomessa minua aina katsottiin vähän oudosti, kun yritin jututtaa mummoja joka paikassa”, sanoo Anne nauraen.