Poikani, jota en saanut pitää

Kuten sadoissa tuhansissa muissakin suomalaisissa jääkaapin ovissa, on Mirva Virtasenkin perheen jääkaapin ovessa lasten päiväkoti- ja koulukuvia. Kolme poikaa, 16-, 13- ja 7-vuotias, kasvavat kuvissa rinta rinnan. Perheessä on neljäskin poika, mutta hänen kuvaansa ei jääkaapin ovessa ole. Hänen paikkansa olisi sisarusparven kolmantena.

Neljäs poika oli nimeltään Sulo. Vuonna 2016 Mirva ja hänen miehensä tiesivät jo sairaalaan lähtiessään, että he eivät saa pientä poikaansa pitää. Sulolla oli raskauden aikaisissa tutkimuksissa todettu niin vakavia poikkeamia keskushermostossa, ettei hän pystyisi elämään kohdun ulkopuolella.

Mirva ajattelee, että päätös keskeyttää raskaus oli loppujen lopuksi vaikeampaa kuin itse synnyttäminen. Kun päätös oli tehty, eteen avautui tulevaisuuden horisontti ja tieto siitä, miten asiat etenevät. Ennen päätöksen tekoa ei ollut mitään tarttumapintaa tulevaan.

Mirva joutui tekemään miehensä kanssa murheellisen päätöksen: keskeyttääkö raskaus ja menettää vauva vai jatkaako raskautta ja menettää vauva joka tapauksessa? Päätös piti tehdä nopeasti, sillä raskautta ei voi keskeyttää enää viikon 24 jälkeen edes Valviran luvalla.

”Kaikesta kauheudesta huolimatta ihminen voi selvitä”, Mirva sanoo nyt yhdeksän vuotta myöhemmin.

Kaunis muisto

Meille on luvattu, että saamme viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin haluamme, emmekä millään tahtoisi erota hänestä.

Mirva työskentelee Satasairaalassa Porissa syöpätautien poliklinikalla. Sairaanhoitajuudesta oli Mirvalle kriisissä sekä hyötyä että haittaa. Hän pystyi omaksumaan lääketieteellistä tietoa, mutta toisaalta hän myös ymmärsi toimenpiteiden riskit. Kaikkein vaikeinta oli antautua potilaaksi, kun oli sairaanhoitajana tottunut kannattelemaan muita.

”Yritin olla liian pitkään liian vahva.”

Jaksamisen raja tuli vastaan sen päivän aamuna, kun Mirva ja hänen miehensä lähtivät sairaalaan. Mirvasta tuntui, että hän mieluummin kuolisi kuin kestäisi sen, mitä edessä oli.

Tuskan sijaan päivästä jäi kaunis muisto. ”Kätilöt kannattelivat minua käsivarsillaan koko päivän.”

Kun Sulo oli syntynyt, äiti ja isä saivat viettää hänen kanssaan ne muutamat minuutit, jotka hän eli. Muuta ei ollut tulossa.

”Kun käsillä on ainoa hetki, jonka lapsensa kanssa saa viettää, on vain läsnä.”

Vain huonoja vaihtoehtoja

Joskus käy niin, ettei sikiö ole edes elinkelpoinen.

Tässä on nyt jotain poikkeavaa, kätilö sanoo. Käyn pyytämässä lääkärin paikalle.

Geneettinen raskaudenkeskeytys on vaiettu aihe. Mirva arvelee, että monet joutuvat tekemään vaikean päätöksen ja kokemaan raskaudenkeskeytyksen yksin. He vaikenevat menetyksestään ja kantavat taakan yksin, koska pelkäävät puhua. Hän haluaa omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että ihmiset uskaltaisivat kertoa kokemastaan.

Valinta saa ihmisen mielen isoon kriisiin. Viime kädessä päätös on odottavan äidin. ”Vaikeinta on, että pitää itse päättää, mitä tehdä, kun tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja.”

Eettinen pohdinta oli Mirvalle tuttua jo opiskeluajoilta, jolloin opiskelijat kävivät läpi erilaisia vaikeita tilanteita ja tehtävänä oli päättää, miten toimia. Hypoteettinen pohdiskelu on kuitenkin eri asia kuin todellinen tilanne. Moni esimerkiksi ajattelee, että ei ikinä keskeyttäisi raskautta.

”Olin ajatellut, että raskauden keskeyttäminen ei ole edes vaihtoehto tilanteessa, jossa lapsi on mahdollisesti vammainen mutta häntä voidaan hoitaa. Asetelma muuttuu, kun löytyy jotain sellaista, jota ei voi hoitaa.”

Kirja puuttui

Jos päätän keskeyttää tämän raskauden, en ehkä voi elää itseni kanssa, tämän ­häpeän ja omantunnon tuskien, sen kauhean häpeällisen totuuden kanssa, että laitoin oman lapseni roskiin.

Hävettää ajatella näitä ajatuksia. Jatkan raskautta ja pidän lapseni, vaikka ennuste olisi kuinka lohduton.

Mirva on tottunut ottamaan vaikeassa elämäntilanteessa aina kirjan käteen. Näin hän yritti tehdä nytkin vain todetakseen, että hänen menetyksestään ei ollut kirjoitettu suomeksi sen kummemmin romaaneja kuin tietokirjojakaan.

”Piru vie, kirjoitan sen itse”, hän muistaa ajatelleensa.

Kului yhdeksän vuotta, kun Mirvan kirjoittama kirja nimeltä Poikani Jalo ilmestyi. Kirja on fiktiivinen, mutta siinä on aineksia Mirvan omasta kokemuksesta.

Mirvan kirjasta piti alun perin tulla tietokirja, mutta siitä tulikin romaani. Se johtui ehkä luovan kirjoittamisen kurssista, jolle Mirva ilmoittautui. Kurssin yksi tehtävä liippasi raskaudenaikaista menetystä läheltä.

”Kun ratas lähti pyörimään, tajusin, että tästä on tulossa pidempi tarina.”

Mirva ei löytänyt lastenkirjaa, jonka kautta menetystä olisi voinut käsitellä isosisarusten kanssa. Vauva oli ollut todellinen heillekin, kun potkuja oli saanut tunnustella ja isoveljeksi pääsyä odottaa. Vihdoin vuonna 2021 ilmestyi lastenkirja, joka käsittelee odotetun pikkusisaruksen menehtymistä lapsen näkökulmasta. Sinä yönä tuli talvi -kirjan kirjoittaja Anna Elina Isoaro ja kuvittaja Mira Mallius ovat molemmat menettäneet vauvan. 

”Luulen, että tämä on aihe, josta ei pysty kirjoittamaan, jos sitä ei ole itse kokenut.”

Kirjojen lisäksi nykyään on tarjolla tukea myös yhdistysten kautta. Esimerkiksi Tähti ry tarjoaa tukea kaikille raskaudenaikaisen menetyksen kokeneille. 

Raskauden muisto

Alusta asti oli selvää, että kirjassa on kolme näkökulmaa ja kolme kertojaa: äiti Aino, isä Tuomas ja isosisko Aava. Mirva halusi kuvata kaikkien perheenjäsenten kokemuksen.

Yleisin kysymys on ollut, miten hän osasi eläytyä Tuomaksen kokemukseen. Mirva ei käyttänyt Tuomaksessa oman miehensä kokemusta eikä hän kysynyt aiheesta muiltakaan miehiltä. Hän vain kirjoitti.

”Jostain syystä Tuomaksen osuudet olivat helpointa kirjoittaa, ja edelleen pidän hänestä eniten.”

Myös Aavan osuudet ovat Mirvan mielikuvitusta. Hän pohti, miltä pikkusisaruksen menettäminen näyttää ja tuntuu lapsen maailmassa.

Kaikkein vaikeinta oli kuvata Ainoa, koska Mirva ei halunnut kirjoittaa suoraan itsestään. Sen sijaan hän halusi kuvata, miten kehollinen kokemus raskaudenaikainen menetys on.

”Halusin kuvata raskauden muistoa. Sitä, miltä tuntuu raskauden muisto kehossa, kun vauvaa ei ole.”

Kehoni on hukassa, se ei tiedä, mitä tehdä, kohdussa ei ole enää ketään, mutta ei ole sylissäkään.

Uusi menetys pelotti

Surullisesti päättyneen raskauden jälkeen Mirva on saanut vielä yhden lapsen. Raskausaikana hän pelkäsi, että sama tapahtuisi uudelleen ja hän joutuisi tekemään mahdottomalta tuntuvan päätöksen toistamiseen.

”Harkitsin, että jättäisin menemättä ultraan kokonaan, mutta menin kui­tenkin.”

Raskausaika oli lopulta henkisesti helpompaa kuin hän oli olettanut. Vauva-aika sen sijaan oli vaikea, sillä Mirva oli ahdistunut, masentunut ja koki posttraumaattisia oireita. Hän pelkäsi menettävänsä vauvan.

”Ajattelin, että kohta selviää, että vauva on sairas ja hänet otetaan minulta pois.”

Hän kertoi neuvolassa peloistaan ja sai keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Ensimmäinen puoli vuotta vauvan syntymän jälkeen oli vaikeinta, mutta sitten alkoi pikkuhiljaa helpottaa.

Mirva uskalsi tulla raskaaksi, koska laajoissa tutkimuksissa ei löytynyt mitään geenivirhettä, joka olisi selittänyt tapahtuneen. Vastauksia piti odottaa pitkään, ihan niin kuin Ainokin kirjassa odottaa. 

”En tiedä, olisinko oppinut elämään sen kanssa, että en saa enää lasta.”

Haave toteutui

Me, joiden pienokainen ei ole ehtinyt tulla konkreettiseksi kenellekään muulle, emme ole mitään. Meille ei ole varattu sijaa surra, meidän odotetaan jatkavan elämää ja unohtavan koko asian.

Kirjan kirjoittaminen sai alkunsa hoitovapaan aikana, kun pienet lapset olivat päiväunilla ja isot lapset koulussa. Kun työhön paluu koitti, Mirva kirjoitti iltaisin ja lomalla kertomatta kenellekään, mitä oli tekemässä.

”Sain kirjoittaa rauhassa, kun kukaan ei kysellyt edistymisen perään. Jossain vaiheessa kerroin ystävälleni, joka toimi koelukijana. Puolisolle kerroin siinä vaiheessa, kun aloin lähettää käsikirjoitusta kustantamoille.”

Välillä teksti oli pitkään koskemattomana. Kaikkiaan kirjoittaminen kesti parisen vuotta. Ensimmäisen version hän lähetti kustantajille korona-aikana. Kaikilta ei tullut vastausta, ja jostain vastaus tuli pari vuotta myöhemmin.

Yksi vastasi, että kirja on kiinnostava, mutta kustannusohjelmassa ei ollut tilaa. Vuoden 2023 lopulla kustantaja otti yhteyttä ja sanoi, että nyt kirja voitaisiin ottaa työn alle. Kaiken kaikkiaan meni vuosi, ja Poikani Jalo tuli painosta vuonna 2025.

”Kustannussopimuksestakaan en heti kertonut, kun ajattelin, että jos se vaikka vielä peruuntuu.”

Omaa kirjaa oli ihmeellistä pitää käsissään – yksi Mirvan haave oli toteutunut.

”Se näyttää ihan oikealta kirjalta, ja se on ihan oikea kirja. Minulla on kirjoja täällä kotona, ja ihmiset voivat sitä lukea.”

Kirjan ilmestymisen jälkeen elämä on jatkunut samanlaisena arkisena. Takaraivossa on kuitenkin ajatus, että hänen kirjansa on olemassa ja hän on raottanut sillä vaikenemisen verhoa.

Kenen toivoisit lukevan kirjan? 

”Toivoisin, että sen löytäisi joku, joka kaipaa vertaistukea. Että joku, joka joutuu tekemään mahdottoman päätöksen, saisi kirjasta toivoa.”

”Toivoisin myös, että kirjan lukisi joku, jota asia ei kosketa millään tasolla. Haluan lisätä tietoisuutta ja ymmärrystä, siitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Ihmisellä voi jossain tilanteessa olla tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja.”

”Elämä ilman kirjoja olisi tylsempää”

Tuntuu uskomattoman hyvältä, että kätilö ymmärtää, kuinka ainutkertainen ja rakastettu vauva meille on.

Mirva toivoo myös, että sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset löytäisivät kirjan.

”Hienoin saamani kommentti koski kirjan tapaa kuvata potilaan kohtaamista. Siitä voisi kuulemma jokainen ammattilainen oppia jotain.”

Varsinaista esikuvaa kirjailijana Mirvalla ei ole, mutta lempikirjoja on lukuisia. Lohtukirjoja ovat sellaiset, joihin hän palaa uudestaan ja uudestaan. Ronja, ryövärintytär, Pieni runotyttö ja Sanna ja Sam -kirjasarja ovat hänelle tuttuja jo lapsuudesta.

”Minut vetää mukaan tarinan ohella kieli, joka herättää tunteita. Tarinat tuovat iloa, lohtua ja turvaa.”

Kirja vie lukijansa aikaan ja paikkaan, johon tämä ei muuten pääsisi. Mirvan mielestä kirjassa on tärkeää myös se, että kaikki hahmot tuntuvat samastuttavilta. Hyvän kirjan tunnusmerkki on, että lukija haluaisi lukea lisää myös sivuhahmoista.

”Elämä ilman kirjoja olisi merkittävän paljon tylsempää. En voisi nukkua enää, sillä iltaisin sängyssä luettu kirja on unilääkkeeni.”

Mirva ottaa kirjan mukaan myös vaelluksille, vaikka se rinkassa painaakin.

Poikani Jalon ei ole tarkoitus jäädä Mirvan ainoaksi kirjaksi. Seuraavan kirjan aihe on jo ajatuksissa.

Kiitollinen elämästä

Mutta nyt tunnen kiitollisuutta Jalosta, niistä lähes kahdestakymmenestäneljästä viikosta, jotka sain hänet pitää.

Sulon menetys on muuttanut Mirvaa. Menetyksensä jälkeen hän on oppinut menemään kohti unelmiaan. Kirjan kirjoittamisen lisäksi hän on opiskellut luonto- ja ympäristöneuvojaksi ja ohjannut sairaanhoitajan työn ohella luontoretkiä. Oma vapaa-aika kuluu luonnossa. Toissa kesänä hän toteutti haaveen pitkästä vaelluksesta ja vietti Muotkatunturissa viisi päivää.

”Se on pisin aika, jonka olen ollut lapsista erossa.”

Mustavalkoisuus on karissut, ja elämään ovat tulleet kaikki mahdolliset harmaan sävyt. ”En halua tuomita ketään omaa elämää koskevista valinnoista, koska en tiedä taustalla vaikuttaneita syitä.”

Mirva nimeää kaiken kattavan kiitollisuuden elämänsä ihmeelliseksi voimaksi.

”Olen jatkuvasti kiitollinen siitä, että saan elää. Olen erityisen kiitollinen siitä, että sain vielä yhden lapsen. Olen kiitollinen myös isoveljien puolesta siitä, että he saivat pikkuveljen.”

Työ syöpätaudeilla on opettanut ­paljon elämän hauraudesta. ”Meille ei ole luvattu yhtään mitään. Jo pelkästään se, että saa elää, on ihmeellistä ja arvokasta.”

Mitä sanoisit ihmiselle, joka joutuu päättämään geneettisestä raskaudenkeskeytyksestä?

”Mitä ikinä päätätkin, päätös on oikea.” 

Kursivoidut sitaatit Mirva Virtasen kirjasta Poikani Jalo. Julkaisija Momentum-kirjat 2025.