Täyttä elämää

Piha on täynnä pöllejä ja risukasoja. Mauno Kinnunen, 50, on juuri kaatanut kaksi vanhaa isoa koivua, joista toinen oli halkaisijaltaan yli puolimetrinen. Kaatosuunnan hän varmisti vahvoilla köysillä ja vaijeritaljalla.

Seuraavaksi vuorossa on puusavotta. ”Pöllejä leveän renkaan sisään ja iskuja perään. Nopeuttaa pilkkomista, kun haljenneet kappaleet eivät tipahda maahan. Rengas tuo myös turvaa, kun ohilyönnissä kirves pysähtyy renkaaseen eikä jalkaan”, Mauno selittää.

Hän puuhastelee mielellään omassa pihassa. Puuhommat ovat voikkaalaiselle röntgenhoitajalle ja kuudentoista lapsen isälle omaa aikaa irti työstä ja perheestä.

Mauno puistelee vaatteitaan ja pyytää astumaan sisään. Eteinen on pullollaan takkeja, myssyjä ja kenkiä. Olohuoneen seiniä koristavat lasten maalaukset ja piirrokset.

On hiljaista ja rauhallista, sillä lapset ovat koulussa. Maunon vaimo Päivikki on lähtenyt kahden nuorimman lapsen, Hilman ja Tildan, kanssa viemään viidesluokkalaista Sylviä hammaslääkäriin saamaan uudet hammasraudat.

Ennen lähtöään Päivikki on ehtinyt tehdä voileipiä. Pöydässä on myös lasten leipomaa, pakastimesta poimittua pullaa. Mauno laittaa kahvin tippumaan.

Lapsia saa tulla

Kahvipöydän ääressä on pakko kysyä suoraan: Miksi ihmeessä teillä on niin paljon lapsia?

Kaikki lähtee sydämen uskosta, Mauno vastaa. Lestadiolaisuuteen kuuluu ajatus, että ihminen ei voi ottaa elämää omiin käsiinsä. Perinteisesti tämä on tarkoittanut ehkäisystä pidättäytymistä.

”Luotamme siihen, että on korkeampi voima, Taivaan Isä, joka tietää paremmin kuin me. Usko merkitsee turvaa ja luottamusta. Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu.”

Hän myöntää, että se, että lapsimäärää ei rajoiteta, voi kuulostaa rankalta. Mutta samalla se tuo tietynlaisen vapauden.

”Meidän ei tarvitse pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä. Voimme elellä vapaasti kuin taivaan linnut, ja ottaa vastaan, mikä annetaan.”

Hetken aikaa Mauno ja Päivikki olivat myös sen asian edessä, että ehkä heille ei lapsia annetakaan.

”Menimme naimisiin syksyllä 1999. Raskaus ei alkanut kuitenkaan heti, ja seuraavat kuukaudet olivat varsinkin Päivikille kova paikka. Oivalsimme, että niinkin voi käydä, että jäämme lapsettomiksi.”

Pariskunnalla oli jo varasuunnitelma valmiina: He opiskelisivat norjan kielen ja lähtisivät Norjaan. Siellä riittäisi töitä röntgenhoitajalle ja lähihoitajalle.

Mutta jo vuoden vaihteessa lapsi ilmoitti tulostaan. Esikoispoika syntyi syyskuussa 2000. Hän on nyt 25-vuotias. Nuorin lapsista on kaksi- ja puolivuotias Hilma.

Mauno kieltää nauruun hörähtäen, että he olisivat valtavan lapsikatraansa kanssa lestadiolaisten eliittiä ja muiden silmissä erityisen siunattuja.

”Ei missään nimessä. Ei lasten lukumäärä mittaa ihmisarvoa. Toisille annetaan jostain syystä enemmän ja toisille vähemmän.”

Moninainen vanhemmuus

Kun Kinnuset lähtevät kauppaan, sieltä tuodaan kerralla 20 litraa maitoa, 8 litraa jogurttia ja leipäpaketteja puolen tusinaa.

”Onhan meillä iso perhe, mutta ei arki silti ole hullunmyllyä ja vessaan jonottamista aamusta iltaan. Mur­rosiässä lapset alkavat viihtyä yhä enemmän kavereiden kanssa. Pikkuhiljaa yksi kerrallaan he lentävät pois pesästä”, Mauno kuvailee.

Kinnusten kuusi vanhinta asuu jo omillaan eri puolilla Etelä- ja Keski-­Suomea. Kotona asuvista kymmenestä lapsesta teini-ikäiset Fanni ja Siiri arvostavat omaa rauhaa ja nukkuvat pihassa olevassa mummonmökissä.

Aina kun raskaustesti on näyttänyt positiivista, Maunon päässä ovat risteilleet monenlaiset tunteet. On sekä iloa että ajatus ”nytkö jo”?

Joskus uuden lapsen syntymän lähestyessä Maunon mielessä on käynyt epäilys, että entä jos lapsi ei avaakaan rakkauden hanoja.

”Vaan ovatpa kaikki avanneet ihan täysille jo ensihetkistä. Ja mikä tunne, kun on saanut ottaa vastasyntyneen syliin. Täydellinen pieni ihmiselämä! Ei järjestysnumeroa, että monesko, vaan hän – pieni rakas lapsi.”

Ulko-ovi kolahtaa, ja talo herää hetkeksi eloon, kun Päivikki ja lapset pyrähtävät sisään. Sylvi häviää kuitenkin pian huoneeseensa, ja Tilda ja Hilma alkavat pelata sohvalla kännykkäpeliä kylki kyljessä.

Päivikki istahtaa kahvipöytään. On kysyttävä se toinen mieltä hiertävä kysymys: Eikö tällaisen megasuurperheen vanhemmuus ole hirvittävän raskasta?

”On se sitäkin, totta kai. Mutta kyllä meidän elämässämme on myös paljon iloa. Äitiys on niin moninaista. Oikeastaan kaikista raskainta on se, kun elämääni määritellään ulkopuolelta ja minulle tullaan sanomaan, että kyllä sinulla on varmasti hirveän raskasta”, puuskahtaa Päivikki.

Hän lisää, että hänestä odotusaika on ollut pääasiassa ihanaa. Lapsi on kulkenut vatsassa mukana ja turvassa.

”Mutta lapsen synnyttyä parin kuukauden kohdalla on aina tullut pieni notkahdus, että tätäkö tämä olikin – valvottuja öitä ja väsymystä.”

Pinna on kiristynyt välillä molemmilla vanhemmilla. Mauno pohtii, että hän haluaisi olla isänä lujasti lempeä, mutta todellisuus on usein toista. Varsinkin nuorempana hän ei aina ollut riittävän kypsä vastaanottamaan erilaisia tilanteita. Tuli ylilyöntejä, vaativuutta, kovakouraisuuttakin. Niihin he hakivat apua ammattilaisilta.

Työssä kiva kombo

Röntgenhoitajaksi Mauno valmistui vuonna 1999. Hän oli keksinyt alan lehteillessään ammatinvalintaopasta armeijassa. Taisi taustalla vaikuttaa myös kaveripiirin tyttöjen kommentit siitä, että Maunosta voisi tulla hyvä hoitaja.

Kokkolalaisnuorukainen haki opiskelemaan Ouluun, Tampereelle ja Helsinkiin. Helsinki tärppäsi. Siellä hän myös tutustui yhteisten kavereiden kautta erääseen ”hersyvään ja eloisaan kaunottareen”.

”Asuimme Helsingissä noin vuoden verran esikoisen syntymän jälkeen. Sitten aloimme miettiä, että Helsinki ei ole paras paikka, jos meille tulee iso perhe. Päätimme suunnata kohti Kouvolaa, josta Päivikki on kotoisin.”

Mauno tekee 80-prosenttista työaikaa röntgenhoitajana Ratamokeskuksessa Kouvolassa. Röntgenhoitajuus on hänestä kiva kombo tekniikkaa ja hoitotyötä.

”Kuvantaminen kulkee lääketieteen kehityksen kärjessä, ala menee koko ajan eteenpäin. Lisäksi meille tulevat potilaat ovat lähes aina hyvällä mielellä ja kiitollisia. He tietävät, että nyt tämä selvitetään ja homma etenee.”

Työssä riittää myös haastetta. Vaikka Mauno on ottanut neljännesvuosisadan aikana kymmeniätuhansia kuvia, polven tai ranteen sivukuvan hän joutuu edelleen aika ajoin uusimaan. Eikä kanyylikaan mene kuulemma aina heti ensimmäisellä yrittämällä paikalleen.

Maunoa inspiroi työn ydin – se, mitä kuva kertoo.

”Olen oppinut ymmärtämään niitä. Kun otan keuhkokuvan tai vaikka vatsan TT:n, näen tosi usein oireiden syyn, on se sitten vaikkapa keuhkokuume tai umppari. Se on minusta hurjan kiinnostavaa.”

Päivikkikin on palannut työelämään, kun perhearkeen on tullut hieman väljyyttä. Hän työskentelee kolmena päivänä viikossa lähihoitajana Lauttarannassa, vanhusten arviointiyksikössä.

Suomen lapsellisin kirjailija

Joillakin meistä on ihmeellinen kyky saada aika riittämään vaikka mihin. Mauno kuuluu tähän joukkoon. Sen lisäksi, että hän on suurperheen isä ja hoitoalan ammattilainen, hän on myös julkaissut lastenkirjan omakustanteena.

Kun Kouvolan Sanomat uutisoi aiheesta viime elokuussa, jutun otsikkona oli osuvasti: Kuudentoista lapsen isä synnytti kirjan. Mauno itse veistelee olevansa kenties Suomen lapsellisin kirjailija.

Kirjan ytimessä ovat väärinymmärrykset ja sanoilla leikkiminen.

”Kaikki alkoi siitä, kun joku lapsista pyysi minua antamaan kaapista mukin. Otin yhden mukin käteeni ja lapsi huomautti, että ei sitä vaan mun muki. Mun muki, munmuki, mummuki, aloin pyöritellä mielessäni”, Mauno kertoo.

Vitsi mukista ja mummusta ehti elää perheessä vuosia ennen kuin Mauno päätti, että tästä tulee kirja. Nimekseen se sai Rauhalan mummu lastenhoitajana. Vaikka lapset kiljuvat kirjan sivuilla, että mummuki tipahti, kyseessä on onneksi vain muki. Silti paikalle rientää apuun niin kiinteistönhoitaja kuin pelastuslaitoskin.

Kirjantekoon Mauno sai apurahan Kymin osakeyhtiön 100-vuotissäätiöltä. Yksi perheen lapsista, Jyväskylässä opiskeleva Elli, ryhtyi kuvittajaksi.

”Kirjaa on mennyt puskaradion kautta noin 800 kappaletta ja positiivista palautetta on tullut eri puolilta Suomea”, Mauno kertoo.

Hänellä on kännykkänsä muistiinpanoissa aineksia ainakin neljään uuteen kirjaan. Moni lukija on myös kysellyt jatkoa. Mauno ei ole vielä varma, kirjoittaako hän lisää. Mutta varmaa on, että sanoilla leikkiminen jatkuu.

”Huumori on ehdottomasti voimavara.”

Tässä ja nyt

Elämää ei voi hallita, vaan kaikki on ­korkeamman kädessä. Tämä ajatus on tuonut Maunolle ja Päivikille turvaa erityisesti silloin, kun on tuullut vastaan.

Kun Hilma oli kolmikuinen vauva, Päivikki sai aivoinfarktin. Sairauskohtaus ei iskenyt rajuna, vaan oireet hiipivät hiljalleen.

Perhe oli tuolloin mökillä saaressa. Kun Mauno ymmärsi, mistä oli kyse, hän soitti 112, nappasi vauvan mukaansa ja lähti soutamaan Päivikkiä rantaan, jonne ambulanssi oli tulossa. 11-vuotias Siiri jäi saareen katsomaan kuuden pienemmän perään.

Päivikki pääsi sairaalasta kotiin kahden päivän kuluttua, ja tapahtuneesta selvittiin säikähdyksellä. Monien selvitysten jälkeen sairaus­kohtauksen taustalta löytyi anti­fosfolipidisyndrooma. Kyseessä on autoimmuunisairaus, joka lisää veritulppien riskiä. Hoidoksi tuli Marevan sekä kolesteroli- ja verenpainelääkkeet.

Lääkärit totesivat tuolloin, että uusi raskaus olisi liian iso riski Päivikille. Niinpä Kinnuset päättivät, että heidän lapsilukunsa on täynnä. Se tarkoitti ehkäisyyn siirtymistä.

Uusi elämänvaihe tuntui Päivikistä samaan aikaan sekä helpottavalta että haikealta.

”Minulla oli aina ollut vauva mahassa tai sylissä. Oli tosi outoa, kun ei enää ollutkaan.”

Päivikki ja Mauno miettivät, että lapset ankkuroivat hetkeen ja tuovat merkityksellisyyden. Katse kääntyy väkisinkin pois omasta navasta elämään ympärillä.

Maunolle paras hetki päivässä on ilta, kun hän laittaa neljä pienintä nukkumaan. Lapset kömpivät syliin ja viereen. Hän lukee heille iltasadun ja laulelee. Yksi kerrallaan he simahtavat uneen.

”Se on kyllä hurjan onnellinen hetki. Päivä on pulkassa ja kohta pääsee itsekin petiin.”