Tutkimustyössä Australiassa

Melbournelaisessa sairaalahuoneessa on hiljaista, kun tutkimuskoordinaattori Jenna Vartiainen seisoo vain hetki ­sitten kuolleen ihmisen vierellä. Ennen tänne tuloaan hän on varmistanut, että tarvittavat lupa-asiakirjat ovat kunnossa ja oikeanlaiset kuljetusvälineet mukana. Samalla kello käy, sillä ihmiskudos ei odota.

Seuraavaksi Jenna irrottaa ruumiilta silmät ja asettaa niiden paikalle proteesit, jotta tämä näyttäisi päälle päin samalta kuin ennen. Puolen tunnin päästä luovutetut silmät ovat jo matkalla Jennan mukana laboratorioon ja tutkijoille.

Näin etenee Jennan työ sen jälkeen, kun elinluovuttaja on kuollut.

Kun ihminen kuolee, hän voi luovuttaa elimiään tai niiden osia joko niitä tarvitsevalle toiselle ihmiselle tai tutkimuskäyttöön. Jennan työtä on jälkimmäinen: hän työskentelee Lions Eye Donation Service -silmäpankissa, joka toimii Centre for Eye Research Australian yhteydessä.

”Me vastaamme silmien luovutuksesta tutkimukseen koko Victorian ja Tasmanian alueella. Silmien eri osat menevät erilaisille tutkimusryhmille. Yllätyn edelleen siitä, mitä kaikkea ihmissilmä kertookaan aivoista ja elimistöstä”, Jenna sanoo.

Parhaillaan Jennan tutkijakollegat kehittävät menetelmää Alzheimerin taudin varhaisdiagnostiikkaan silmän kautta. Bioinsinöörit puolestaan kehittävät tekniikkaa, jolla yhdestä sarveiskalvosta voidaan kasvattaa kymmeniä vastaavia.

”Tuntuu hienolta tehdä tiimityötä, jonka avulla pystymme auttamaan yhä useampia ihmisiä.”

Tehohoitoon ja maailmalle

Jenna on syntynyt Kuopiossa, mutta asunut pääosan elämästään Helsingissä. Sairaanhoitajuuden pariin Jennan houkuttelivat alun perin television sairaalasarjat.

”Olen aina tykännyt katsoa lääkärisarjoja, mutta nuorempana en tarkalleen tiennyt, mitä sairaanhoitajat oikeastaan tekevät. Sitten äitini ehdotti, että lähtisin opiskelemaan alaa, ja aloin ottaa siitä selvää. Kiinnostuin aluksi erityisesti tehohoidosta.”

Jenna valmistui Metropolia-ammattikorkeakoulusta sairaanhoitajaksi joulukuussa 2012 ja aloitti työt neurokirurgisella teho-osastolla Helsingissä. Veri veti häntä kuitenkin ulkomaille.

Vuonna 2017 Jenna muutti Lontooseen työskentelemään sydän- ja keuhkoteholle. Sen jälkeen hän kävi töissä myös Saudi-Arabiassa lyhyellä työsopimuksella.

29-vuotiaana Jenna päätyi working holiday -viisumikokeilun myötä Aust­raliaan, ja sydän jäi sinne. Vuodesta 2020 hän on asunut siellä.

Alkuun sairaanhoitajan töitä ei ollut helppo löytää, sillä suomalainen koulutus ei kelvannut Australiassa. Sittemmin sääntöjä on Jennan tietojen mukaan hieman löyhennetty.

Kaiken lisäksi päälle iski korona ja rajat sulkeutuivat. Australian lainsäädäntö oli pandemia-aikana erityisen tiukkaa. Maassa oli muun muassa pitkään tiukka ulkonaliikkumiskielto.

”Yritin tuolloin saada sairaanhoitajan luvat kuntoon, mutta prosessi tökki. Työskentelin kuitenkin sairaalassa: mittasin pandemia-aikana ovella tulijoiden lämpöjä ja kyselin jokaiselta erikseen altistuksista. Se oli aika raskasta aikaa näin jälkikäteen ajateltuna.”

Tie silmäpankkiin

Oma urasuunta löytyi, kun Jenna päätti hakea opiskelemaan Melbournen yliopistoon Master of Clinical Research -ohjelmaan. Tutkimuspuoli tuntui hänestä heti omalta ja mielenkiintoiselta.

”Opintojen aikana ymmärsin, että tutkimushoitajuus on se, mitä haluan.”

Jennan työpaikan tiimiin kuuluu yhdeksän henkeä. Tutkimuskoordinaattoreiden lisäksi laboratoriossa avustaa muutama muu työntekijä ja laatua valvoo laadunvalvontapäällikkö.

”Olemme aivan ihana, tiivis porukka, jossa kaikki tietävät toistensa vahvuudet.”

Suurin osa Jennan työpäivästä tutkimuskoordinaattorina on siistiä sisätyötä: sähköposteja, tutkijayhteyksiä, kirjanpitoa luovutuksista sekä viranomaisasioita. Välillä Jenna auttaa muita koordinaattoreita sarveiskalvon siirteiden kanssa, jos heillä tulee kiirettä. Töitä riittää niin laboratoriossa kuin tien päälläkin.

Luovutuspuheluita tutkimuskäyttöön tulee elinsiirtopuolta harvemmin, noin kerran kahdessa viikossa. Mutta silloin on toimittava nopeasti. Jotta kudoksista olisi hyötyä tutkimuskäytössä, ne pitää saada tutkijoille viimeistään 24 tunnin kuluessa kuolemasta. Joissakin tilanteissa aikaraja on vieläkin tiukempi: vain kuusi tuntia.

Herkkyyttä omaisten kanssa

Luovutustyö alkaa puhelusta: silmäpankkiin soittaa joko sairaalan elinluovutuskoordinaattori, lääkäri tai joskus omainen. Jenna tarkastaa luovuttajan soveltuvuuden, keskustelee tarvittaessa omaisten kanssa sekä huolehtii suostumuksista ja luvista.

Australialainen byrokratia on Jennan mukaan oma maailmansa.

”Täällä on ohje joka asiaan. Pienikin poikkeama kirjataan ja käsitellään. Välillä näytteitä tulee myös siirtopuolelta, jos siirre ei sovellukaan siirrettäväksi potilaalle ja lupa tutkimukseen on olemassa.”

Työhön liittyy myös herkkyyttä: Jenna käy keskusteluja omaisten kanssa, elleivät sairaalan elinsiirtokoordinaattorit ole tätä vielä tehneet. Hän saattaa myös keskustella ennakkoon luovutuksesta henkilön kanssa, joka tietää kuolevansa pian. 

Erään vanhan miehen soitto palaa Jennalle yhä toisinaan mieleen.

”Lähetämme luovuttajan omaisille kiitoskirjeen ja pienen pinssin. Leskeksi jäänyt mies puhui pitkään puhelimessa ja kertoi, että vaimon viimeinen teko toi hänelle lohtua. Usein omaiset sanovatkin, että tämä auttaa heitä surussa. Heille on tärkeää, että läheisen viimeinen toive muiden auttamisesta toteutuu.”

Viestit yli aikavyöhykkeiden

Parhaillaan Jenna on äitiyslomalla, mutta hän on palaamassa töihin vuoden 2026 alussa. Kuopus on silloin vuoden ikäinen. Jennan esikoinen on nelivuotias.

Yhteydenpito Suomeen ja läheisiin ei ole aikaeron takia aina ihan helppoa, mutta Jenna ja sukulaiset lähettelevät toisilleen muun muassa ääniviestejä.

”Suomessa aikainen aamu on minun myöhäinen iltapäiväni. Se on yleensä hetki, jolloin yhteydenpito sukulaisten kanssa onnistuu. Pikkuveljen saan helpommin kiinni, sillä hän valvoo toisinaan yötä myöten.”

Melbournen sää on Jennan mieleen.

”Tykkään, kun vuodenajat vaihtuvat. Talvella ei ole synkkää, vaikka aamulla on napakat viisi astetta. Kesä vaihtelee: joskus se on trooppinen, joskus kuin Suomen kesä. 40 asteen hellepäiviäkin kohdalle osuu, mutta harvemmin.”

Jenna asuu Melbournen itäpuolella lyhyen kävelymatkan päässä rannasta. 

”Useimmiten hyppäämme kuitenkin asuntomme pihalla sijaitsevaan uima-altaaseen. On paljon helpompaa, kun hiekkaa ei kantaudu sisälle ja vaatteisiin.”

Jenna kokee, että sekä perhe- että työarki on asettunut Australiassa mukavasti. Sairaanhoitajilla on maassa asema, jota Jenna arvostaa.

”Kun Suomessa sanon olevani sairaanhoitaja, reaktio on usein neutraali. Täällä ihmiset sanovat vau.”

Australiassa on myös hyvä työtilanne ja töitä riittää niitä tekeville.

”Täällä töitä on paljon, sairaanhoitajan palkka on mielestäni hyvä ja jatkokouluttautumisesta palkitaan. Suosittelen!”