Ilman hoitajia tästä ei tulisi mitään

Olin 38-vuotias, kun isäni sai Alzheimerin taudin diagnoosin vuonna 2009. Istuimme eteläsuomalaisessa terveyskeskuksessa, missä murtaen suomea puhunut lääkäri lausui diagnoosin nostamatta katsettaan tietokoneen ruudulta.

Kuullessaan uutisen isäni veti jalkansa tuolin alle ”piiloon”. Näytti siltä kuin hän olisi suojannut itseään menemällä kyyryyn, puristaen kalenteria käsissään. Onneksi huoneessa oli myös sairaanhoitaja. Hän pelasti kriittisen hetken. Hän katsoi meitä ja näytti kehollaan ymmärtävänsä, kuinka rankka tilanne meille oli. Hän todennäköisesti huomasi, että minä keskityin suojelemaan isääni musertavalta uutiselta, työntäen oman hätäni sillä hetkellä sivuun. En tiennyt muistisairauksista mitään, eikä tiennyt nyt edesmennyt veljenikään.

Hoitaja näytti eleillään ja empaattisilla kasvoillaan olevan kanssamme. Ei tarvittu ainoatakaan sanaa.

Hoitajien arvokas tuki

Olen huolehtinut muistisairautta sairastavista vanhemmistani 16 vuoden ajan. Äiti elää vielä, isä kuoli vuonna 2012.

16 vuotta on pitkä aika, ja minun on ollut pakko keksiä tapoja jatkaa hyvää elämää. Siinä missä äitini on paljon muutakin kuin muistisairas ihminen, myös minä olen muutakin kuin äitini huolehtija.

Hoitajien olemassaolo on mahdollistanut sen, että en ole tässä tilanteessa yksin. En ole varma, ovatko hoitajat tästä merkityksestään aivan tietoisia.

Kaikkien näiden vuosien aikana olen miettinyt lukuisia kertoja, millainen tuki hoitajat ovat minulle ja perheelleni olleet. Olen kirjoittanut molempien vanhempieni rinnalla kulkemisesta kirjan, ja kun ensimmäinen 940 päivää isäni muistina ilmestyi, eräs isä otti minuun yhteyttä.

Hän oli lukenut kirjasta kuvausta isäni ja hoitajan kohtaamisesta senioritalossa, jonne olimme muuttaneet isän diagnoosin saamisen jälkeen. Olin maininnut, kuinka ihailin hoitajan otetta isäni arjessa. Mies sanoi puhelimessa, että olin kuvannut hänen tytärtään. Tämä oli harkinnut alan vaihtoa, mutta kun hän oli lukenut kirjasta itsestään ja työstään jotakin arvokasta, hän päättikin jatkaa alalla ja kouluttautua pidemmälle.

Tästä syystä kirjoitan nyt teille, joilla on hoitajan koulutus. On nimittäin mahdollista, että te ette tiedä, millaista on kohdata teitä tavallisena tallaajana.

Ripeät otteet, kätevät kädet

Isän senioritalossa työskenteli taitavia hoitajia.

Aluksi en tiennyt heidän työstään paljoakaan. Rekisteröin kuitenkin nopeasti hoitajissa jonkinlaisen kiehtovan toimeen tarttumisen otteen. Heillä oli ripeät otteet ja kätevät kädet. He tuntuivat päättäväisiltä ja aikaansaavilta. Osa oli täpäkkiä, rempseitäkin.

Tätä otetta olen saanut todistaa vuosien varrella terveyskeskuksessa, sairaalassa, senioritaloissa. Olen myös todistanut, kuinka hoitajataustainen esihenkilö jakkupuvussaan on tehnyt sekunnissa roolinvaihdon hoitajaksi, kun yllättävässä tilanteessa on täytynyt vaihtaa asiakkaan vaippa. Se hetki on jäänyt elokuvallisesti mieleeni.

Glaukoomaklinikalla ihailin, kuinka hoitaja aloitti tutkimukset, saattoi meidät siitä lääkärille ja edelleen seuraavalle hoitajalle. Arvioin sivusilmällä: hoitajat näitä koneistoja pyörittävät.

On pakko myöntää, etten aina ole tiennyt, mikä hoitaja on ollut kyseessä. Sote-alan hierarkia ei ole ulkopuoliselle välttämättä tuttu. Välillä taisin purkittaa kaikki lähihoitajista lääkäreihin samaan lokeroon (niin, että kaikki olivat lääkäreitä).

Hoitajat ovat kuitenkin monta kertaa auttaneet minua ja äitiä enemmän kuin lääkärit.

Äitini sairauden alkuvaiheessa hänelle määrättiin rivastigmiiniä laastarin muodossa. Hän asui vielä kotona, eikä kukaan tainnut tietää, montako laastaria hän laittoi päällekkäin tai oliko jossakin muita lääkkeitä tai vanhoja muistisairauslääkkeitä jemmassa. Hänellä oli lääkkeille tarjotinmenetelmä: yhdessä tarjottimessa luki A niin kuin aamu ja toisessa I niin kuin ilta. Harmi vain, että aamu ja ilta saattoivat olla sekaisin. Syksyllä 2016 hän oli niin pahoinvoiva, että ramppasimme päivystyksessä kahden viikon välein.

Kunnes kerran kotihoidon hoitaja kääntyi äidin kodin ovensuussa ja kysyi: ”Onko kukaan kyseenalaistanut Exelonia?” Totesin, että ei. Lääkärit eivät olleet ottaneet sitä puheeksi kertaakaan. Hoitajan sanoista käynnistyi tapahtumaketju, jonka seurauksena neurologi lopetti muistisairauslääkkeen käytön, ja äidin pahoinvointi lakkasi saman tien. Muistisairauslääkitystä ei enää jatkettu.

”Läheinen tietää parhaiten”

Olen ollut lukuisia kertoja miltei kauhuissani siitä, kuinka läheisen merkitystä on korostettu erilaisissa hankalissa käänteissä. En unohda, kuinka kerran hoitaja sanoi, että ”sinä olet tässä tärkein päättäjä, sinä tiedät parhaiten”. Yritin kieltää, mutta hän pysyi tiukkana. Oikeassahan hän taisi olla.

Kerran istuin äidin entisen senioritalon sisäpihalla kotihoidon hoitajan kanssa keskustelemassa siitä, oliko äitini turvassa. Senioritalossa ei ollut vakituista henkilökuntaa, ja halusin kuulla hoitajan mielipiteen. Hänen mielestään henkilökuntapula oli niin paha, että äidin turvallisuutta ei voitu taata. Hänen näkemyksellään oli suuri merkitys, mutta päätös muutosta oli minun tehtäväni.

Joudun läheisenä käyttämään valtaa suhteessa äitiini, vaikka en haluaisi. Toisen asioista päättäminen – toki häntä kuunnellen – on läheisen osassa asia, jota on välillä vaikea kestää.

Mutta hoitajatkin käyttävät valtaa suhteessa asiakkaisiinsa ja potilaisiinsa. Jokainen hoitotoimenpide tai toista ihmistä koskeva päätös on vallankäyttöä. Se on toki tarpeellista vallankäyttöä ja kuuluu toimenkuvaan. Mutta siitä on hyvä olla tietoinen. Siksi hoitajilla on siihen koulutus.

”Kuka sitä viiniä hankki?”

Hoitajia olen tarvinnut siksikin, että läheinen on aina viisi askelta perässä kaikesta, mitä tapahtuu.

Hoitaja sen sijaan on todennäköisesti nähnyt kaikenlaista ja osaa ennakoida paremmin. Minut erottaa hoitajista myös se, että minä huolehdin vain yhdestä ihmisestä, he monista. Meitä läheisiä rauhoittaa suuresti, kun hoitaja sanoo rauhallisesti vaikealla hetkellä, että tästäkin selvitään, ei tämä ole mitenkään epätavallista.

Kerran hoitaja soitti minulle senioritalosta ja kysyi, onko mahdollista, että isälläni olisi krapula. Olihan se. Hoitaja puhui asiallisesti, mikä rauhoitti minua. Mietimme yhdessä, mitä tehdään.

Paria viikkoa myöhemmin, isän voinnin heikennyttyä, osastonhoitaja kysyi myöhemmin sairaalassa: ”Kuka sitä viiniä sinun isällesi hankki?”

”Minä”, jouduin vastaamaan.

Jälkikäteen mietin, että eihän se tainnut osastonhoitajalle kuulua. Olen silti kiitollinen kysymyksestä, koska hän käynnisti vuosia kestäneen pohdintani siitä, mikä on muistisairaan ihmisen itsemääräämisoikeus. Onko vanhalla ja muistisairaallakin ihmisellä oikeus elää epäterveellisesti tai halutessaan juoda joskus viiniä, kuten olimme veljeni kanssa lopulta ajatelleet. Äidille emme viiniä vieneet.

Hoitotyön filosofia

En ollut aiemmin tutustunut hoitotyön filosofiaan. En tiennyt, että ainakin sairaanhoitajan tulee vastata opinnoissaan vaikkapa tällaisiin kysymyksiin: Millä tavalla aiot vaikuttaa yhteiskuntaan työsi kautta? Millaisten arvojen pohjalta teet omaa työtäsi? Miksi valitsit juuri sairaanhoitajan työn etkä jotakin muuta?

Päädyin vanhalle keskustelupalstalle, jolla suomalaiset sairaanhoito-opiskelijat keskustelivat aiheesta. Yksi heistä kirjoitti näin:

Filosofia on kysymistä, kyseenalaistamista ja perustelemista. Työssäni joudun tekemään aika lailla itsenäisesti päätöksiä (useimmiten kuitenkin yhdessä potilaan kanssa). Huomaan usein miettiväni, miksi toimin kuten toimin – ja myös miksi jätän toimimatta. Minun on pystyttävä perustelemaan kaikki toimintani. Se taitaa olla oma hoitotyön filosofiani. Vaikka potilas ei pyytäisi perusteluja, itselleni niiden on kuitenkin oltava selvillä. Se tekee työstä miellyttävämpää ja auttaa kehittymään ammatillisesti.

Vaikutuin.

Mutta on toisenlaisiakin hoitotyön filosofioita.

Eräs opiskelija kirjoitti rehellisesti, että hän tekee työnantajan antamat velvoitteet ja lähtee kotiin. Hänen kaverinsa oli vastannut kyselyyn, että hänelle riittää, että potilas pysyy hengissä oman työvuoron aikana teho-osastolla.

Eivät ole enää kiusanneet moisilla kysymyksillä, kaveri oli sanonut.

Arvelen, että monessa työtehtävässä tämäkin asenne voi tuottaa hyvää työn jälkeä. Joissakin työtehtävissä todella keskitytään pitämään ihmiset hengissä. 

Mutta siellä missä minä kuljen arkisin äitini kanssa, toivon kohtaavani hoitajia, jotka ajattelevat kuten yksi kommentoijista:

Vasta nyt opiskelujen maaliviivalla alkaa tuntua, että joskus vahingossa pikkuisen pystyy hetkeksi asettumaan potilaan asemaan. Kun vain osaisi pitää mielen nöyränä ihmisen kohtaamisen edessä, niin potilaat ja omaiset saisivat ”riittävän hyvää” hoitoa. Rima saa olla oman työn suhteen korkealla, muttei liian korkealla.

Itselläni ei ole koulutusta äitini huolehtimiseen, joten voin vain luottaa omaantuntooni, talonpoikaisjärkeeni ja etiikkaani. Minun on yritettävä miettiä, mitä äiti haluaisi ja mitä hän toivoisi – ja vielä erotettava omat haluni hänen mahdollisista haluistaan.

Olen tehnyt matkan varrella virheitä. Esimerkiksi: minun mielestäni olisi hyvä ulkoilla joka päivä. Mutta äitini ei sitä talvisin halua, sillä hän ei pidä kylmästä eikä tuulesta. Minun filosofiaani sopisi terveellinen ruoka, mutta äiti haluaa syödä myös kovia rasvoja ja levittää isot kasat voita leiville. Äidin ystävä, 88-vuotias farmaseutti Ritva sanoi siihen: ”Ihanaa, että hänellä on vielä hyvä ruokahalu.”

Jälleen kerran kiitin tärkeästä näkökulmasta. Ymmärrän nyt, että iso osa muistisairaista ihmisistä laihtuu ja heidän toimintakykynsä heikkenee myös siksi.

Maailma muuttuu

Juuri ennen koronapandemiaa aloitin logoterapeutin opinnot. Päätin, että tulevaisuudessa voisin auttaa terapeuttina kaltaisiani muistisairaiden ihmisten läheisiä.

Valmistuin viime vuonna ja nyt löydän itseni yhä useammin tilanteista, joissa työkavereitani ovat myös hoitajat. Nyt saan seurata livenä sitä kiehtovaa toimeen tarttumista.

Jokainen hetki muistisairaan ihmisen kanssa ei ole kuitenkaan hoitamista. Osa työstä on seurustelua ja rinnalla kulkemista. Hoivakodeissa onkin alettu korostaa, että ne ovat ikäihmisten koteja ja työntekijät ovat töissä ihmisten kotona. Tuntuukohan tämä ajatus joistakin hoitajista vieraalta? Hoitajalle taitaakin olla tärkeää arvioida, millaiset työtehtävät, ympäristö ja työotteet sopivat itselle parhaiten.

Muistan, kuinka ollessani vierailulla äidin luona senioritalossa, ovikello soi. Lähihoitaja ei nähnyt eteisestä, että olin kylässä, ja kuulin, kuinka hän huikkasi jo ovelta iloisen tervehdyksensä ja huhuili äitiä. Ihanaa, ajattelin. Hän käveli suoraan äidin luo ja katsoi äitiä silmiin. Hän laittoi molemmat kätensä äidin olkapäille ja kysyi, mitä kuuluu. Tuijotin näkyä ihaillen: mikä kontakti!

En myöskään unohda, kuinka kerran tullessani kylään paikalla ollut hoitaja ja äiti totesivat minulle, että ”me ollaan muuten molemmat horoskoopiltamme vaakoja”. Eli millaisia, kysyin.

”Esteetikkoja, kodistaan tarkkoja, ystävällisiä ja empaattisia, ja väärin kohdeltuina kostonhaluisia.”

Tällaisia asioita me läheiset muistamme.

Hoitaja minun tukenani

Olen saanut tukeni 16 vuoden aikana juuri hoitajilta. En unohda, kuinka sairaanhoitaja sanoi äitini kuntoa arvioi­taessa geriatrille, että ”tällä läheisellä on takanaan vuosikausien huolehtiminen vanhemmistaan”. Tuntui hyvältä kuulla se toisen suusta. Minusta tuntui, että hän oli minun tukenani.

Nykyään ajattelen, että vaikka hoitoalalla on suuriakin epäkohtia, toisen ihmisen auttaminen on suurenmoinen, inhimillinen teko.