Jokisen klaani hoitaa

Leena Jokinen-Anttila, 54, katselee äitinsä Inkerin ja tyttärensä Fannin kanssa edessä kohoavaa Satasairaalaa. Keskipäivän aurinko paistaa. Ihmisiä tulee ja menee kuten sairaala-alueella tapaa.

Satasairaala on antanut Leenalle ja Inkerille työtä moneksi kymmeneksi vuodeksi. Leenan työpaikka oli ensin kahdenkymmenen vuoden ajan kuudennen kerroksen sisätautien osasto. Nyt hän työskentelee pääluottamusmiehenä, tai kuten nykyään sanotaan pääluottamusedustajana.

Inkeri Jokisen, 84, työ oli toisessa kerroksessa korva-, nenä- ja kurkkutautien osaston osastonhoitajana.

Toki myös Fanni Anttila, 19, on muun muassa syntynyt Satasairaalassa, mutta työnteko siellä on vasta suunnitteilla. Fanni aloittaa syksyllä sairaanhoitajaopintojen toisen vuoden. Hän toivoo, että pääsisi tekemään kevään sisätautien harjoittelun Satasairaalaan.

Sairaanhoitajia on suvussa kolmessa polvessa, mutta ei siinä vielä kaikki.

Leenan puoliso eli Fannin isä Vesa on fysioterapeutti. Leenan sisko Hanna on kirurginen sairaanhoitaja. Leenan edesmennyt anoppi Hilkka oli terveydenhoitaja. Myös Leenan miehen sisko Eeva on hoitaja.

”Opin arvostamaan elämää”

”Ajattelin, että tähän en sano mitään”, muistelee Inkeri Jokinen aikoja, jolloin Leena pohti ammatinvalintaansa.

Leena oli jo pikkutyttönä käynyt äidin työpaikalla ja katetroinut sitten kotona Esko-nukkea. Ja niin kävi, että Leena tahtoi sairaanhoitajaksi ja sillä selvä: ”Siinä ammatissa pystyn auttamaan ihmisiä. Olen työstäni ylpeä.”

Kun Leena valmistui sairaanhoitajaksi, ajat olivat vaikeat. Oli lama-ajan joulu 1993. Leena oli pari kuukautta työttömänä ennen kuin pääsi sairaalalle. ”Olin töissä päivän tai parin määräys­kirjoilla. Tuntui, että jatkuvasti pitäisi olla saatavilla, jos kutsu töihin sittenkin käy. Tein kymmenen vuotta sijaisuuksia ennen kuin sain vakituisen työpaikan vähän ennen kuin esikoinen syntyi.”

Leena hoiti sisätautien osastolla, hematologian erikoisalalla, syöpäpotilaita, jotka sairastivat leukemiaa, lymfoomaa ja myeloomaa.

”Se oli opettavainen paikka. Opin arvostamaan elämää. Erityisen raskasta oli, jos sairastunut oli samanikäinen kuin itse tai samanikäinen kuin oma lapsi.”

Kun Leenan isä sairasti peräjälkeen kolme syöpää, syöpä tuli liian liki. Leena vaihtoi töihin päivystysosastolle. Vuosi sen jälkeen vuonna 2014 hänet valittiin päätoimiseksi pääluottamusedustajaksi.

Vanhempien esimerkki

”Ajattelen, että saimme kotoa hyvät mallit. Me tyttäret seurasimme äitiä hoitajiksi, ja veli seurasi isän jalanjälkiä opettajaksi. Sama toistuu nyt Fannin kohdalla”, Leena pohtii. Hän on Fannin uravalinnasta vähän yllättynyt, mutta totta kai ylpeä.

Leenalla on kaksi lasta. Fannin vuotta vanhempi veli Lauri alkaa syksyllä opiskella Raumalla niin ikään lähisuvusta tuttuun ammattiin eli luokanopettajaksi.

Jokisten kotona lienee puhuttu hoitotyöstä ja myös opettajan ammatista sellaiseen sävyyn, etteivät puheet ole estäneet aloille hakeutumista.

Kotoa saadulla hyvällä mallilla on merkitystä. Vanhempien koulutus ja ammatti vaikuttavat tutkitusti lasten valintoihin, ja tietyt ammatit periytyvät selvästi. Tilastokeskuksen mukaan tällaisia ovat etenkin taiteet, lääketiede, luonnontieteet sekä oikeustiede.

Suomen työelämä on jakautunut vahvasti niin sanottuihin naisten ja miesten ammatteihin. Niin sanotuista naisten aloista äidiltä tyttärelle näyttäisivät periytyvän kasvatusala, humanistiset ja taidealat sekä palvelualat.

Äidin koulutus miesenemmistöiseltä alalta taas lisää tyttären todennäköisyyttä kouluttau­tua niin sanotuille miesten aloille.

Kiinnostavaa on, että isän koulutus nais­enemmistöiseltä alalta kasvattaa selvästi todennäköisyyttä, että poika kouluttautuu kasvatusalalle tai terveys- ja hyvinvointi­alalle. Äidin kouluttautuminen niin sanotulle naisten alalle ei näytä yhtä lailla lisäävän pojan todennäköisyyttä päätyä näille aloille.

Hiljaista tietoa

”Äiti ja isä eivät patistaneet hoitajaksi. Se lähti omasta innostuksestani. Mietin esimerkiksi kauppatieteitä, mutta pelkkä toimistotyö ei houkutellut. Sitten keksin terveystieteet”, Fanni kertoo.

Leena ja Vesa ehdottivat, että sairaanhoitajan ammatti antaisi vahvan pohjan terveystieteiden lukemiselle – näin myös käytännön hoitotyö tulisi tutuksi.

Fanni tekee sairaanhoitajaopintoja Vaasassa. Vanhemmilta on valunut Fannille hiljaista tietoa alasta. Leena ja Vesa ovat muun muassa kaivaneet varastosta vanhat anatomian kirjat, auttaneet lääkelaskuissa ja vinkanneet, että ehkä kannattaa soittaa suoraan mahdolliseen harjoittelupaikkaan eikä luottaa vain varausjärjestelmä Jobiiliin.

Kuoleman kohtaamisestakin Leena ja Fanni ovat puhuneet. ”Olen kuullut, että äiti on elvyttänyt, kun olin mahassa ja millaista on pitää kuolevaa kädestä. Ja että kaikkeen tottuu, kuolema kuuluu hoitotyöhön”, Fanni sanoo.

Sodan jäljet näkyivät

Katselemme Leenan kotona Ulvilassa vanhoja valokuvia. ”Mummo kävi poikamiestyttönä kaksi kertaa viikossa kampaajalla laitattamassa nutturan”, Fanni muistaa kuulleensa.

Inkeri pyrki heti 19-vuotiaana sairaanhoitajakouluun. ”Olin aivan raakileihminen. Kaksi päivää meitä testattiin. Pääsin silti Porin sairaanhoito-oppilaitokseen ensimmäisellä yrittämällä.”

Inkeri muistaa aina kolmen kilometrin pyöräreissun postiin: kuinka hän pysähtyi avaamaan koululta tulleen kirjekuoren ja ilon opiskelupaikasta.

Inkerin luokkakuvassa on pelkkiä naisia, Leenan luokalla miehiä oli yksi ja Fannin luokalla jo monta.

Kun Inkeri 1960-luvulla valmistui, sodan jäljet näkyivät selvästi. Aivan alkuun hän työskenteli kotvan silmäosastolla. Sotasokeita oli paljon, ja silmäproteeseille oli käyttöä.

Vanhoja muistellessa paljastuu, että Inkerin siskokin oli hoitoalalla. Hän oli diakonissa ja työskenteli Lahden diakonissalaitoksella nimenomaan silmätaudeilla.

Entä miten Inkerin työ näkyi kotona? ”Äiti on ollut pomo, kyllä se on näkynyt”, Leena sanoo. ”Omena ei ole kauas puusta pudonnut”, sanailee Fanni. Kolmikko arvioi, että heissä kaikissa on tiettyä päättäväisyyttä. Joskus he vähän vitsilläkin perheessä sanovat, että kyllä Jokisen klaani hoitaa.

Inkeri oli vain 24-vuotias, kun hän aloitti osastonhoitajana. Hän viivytteli hakemista aivan viime tippaan, kun empi ikäänsä. Päätös valinnasta tuli vielä samana päivänä.

”Sen olen yrittänyt opettaa, että itsensä kehittäminen on tärkeää. Hoitotyö kehittyy nopeasti. Sitä putoaa pussin pohjalle, jos ei kouluttaudu. Koskaan et ole valmis”, Inkeri sanoo.

Inkerin henkireikänä on toiminut  Lappi. Siellä hän on vaeltanut monet kerrat. Valokuvassa hänellä on yllään omatekemä kirjoneulepusero. Lapin hulluus ei ole periytynyt jälkipolville, eikä sen puoleen käsityötkään.

Leenan vapaa-aika kuluu pitkälti erilaisissa luottamustoimissa. Hän laskeskelee, että niihin kuluu häneltä viikon illoista maanantai, tiistai, keskiviikko ja usein sunnuntai.

”Harrastukseni luottamustoimien lisäksi on lähinnä koiran ulkoiluttaminen.”

Hoitajia tarvitaan päättäjinä

Vaikka suvussa on paljon hoitajia, hoitotyön sijaan Jokisten ja Anttiloiden tulee vapaalla puhuttua ehkä enemmänkin yhteiskunnallisista asioista.

Leenan isä Samuli pyysi Leenaa vuonna 2008 ehdolle Ulvilan kuntavaaleihin – sosialidemokraattien listan täytteeksi, kun yksi ehdokas puuttui. Samuli on kunnallispolitiikan konkari, ja hän arveli, että Leena saattaa hyvinkin saada parikymmentä ääntä. Veik­kaus meni aikalailla alakanttiin. Inkeri kuvailee, miten Samuli oli vaalivalvojaisissa poskipäät märkinä liikutuksesta, kun näki tyttärensä äänimäärän.

Vaikuttaminen on ollut perheessä arkea. ”Kun Samuli tuli töistä kotiin, lakki ja takki pyörivät hetken ilmassa, ja hän lähti luottamustoimiin. Minä kohottelin padan kansia ja vastasin kodista ja lapsista. Leenan perheessä Vesa on vienyt lapsia harrastuksiin, laittanut ruokaa ja antanut Leenan mennä”, Inkeri kertoo.

Kaupunginjohtaja on haastattelun aikana yrittänyt pirautella Leenalle ­useamman kerran. Ulvilaan rakennetaan uutta päiväkotia ja siihen liittyy kaikenlaista. Leena on ollut vuosia kaupunginhallituksen puheenjohtaja.

”Minua voisi viedä kuin kuoriämpäriä, jos olisin vaikka rakennuslautakunnassa, mutta sote-alan minä tunnen. Meitä hoitajia tarvitaan päätöksenteossa.”

Naapurimaat kiinnostavat

Ajelemme pitkin Ulvilaa katsomassa Friitalan nahkatehdasta, uuden päiväkodin paikkaa, sotekeskusta ja vanhaa kivikirkkoa. Asukkaita Ulvilassa on 13  000. Kaupunki on Porin kupeessa – Leena kertoo ajavansa Satasairaalaan seitsemässä minuutissa.

”Konkreettisista parannuksista tulee hyvä mieli. Näen esimerkiksi yhden pyörätien melkein joka päivä. Vaikka omat lapseni kulkivat vielä piennarta pitkin, nykyään lapset käyttävät pyörätietä.”

Leenalla on luottamustoimia myös Tehyssä. Viime keväänä valitussa valtuustossa hän toimii varapuheenjohtajana. Yhteiskunnallisten asioiden hoito on Leenalle sydämen asia. Hänestä hoitajuus ja tehyläisyys antavat siihen laajaa näkemystä.

Leena on jäsen myös aluevaltuustossa. Viime syksynä Satakunnan hyvinvointialueella käytiin pitkä keskustelu johtamisesta. Säästösyistä hoitotyön ylimmästä johdosta aiottiin tinkiä, mutta ajatus saatiin torpattua aluevaltuustossa Leenan vastaehdotuksella. ”Se oli meille iso asia ja vaati paljon työtä, soittelemista ja perustelemista.”

Hyvinvointialueiden alku on ollut muutoksia ja yt-neuvotteluja. Luottamusedustajilla on piisannut töitä. ”Toivon hyvinvointialueille työrauhaa. Minulla on hyvä työnantaja. Olen ollut samalla työnantajalla 32 vuotta, enkä ole hakemusta muualle tehnyt.”

Fanni saattaa valmistua hoitajaksi epävakaaseen aikaan, niin kuin äitinsäkin, mutta hänellä on selvät suunnitelmat. Fannia kiinnostaa kokeilla, miltä hoitotyö maistuu Norjassa tai Ruotsissa tai vaikka molemmissa. Opiskelu Vaasassa tekee hyvää ruotsin kielen taidolle, ja esimerkiksi monella Fannin koulun opettajalla on kokemusta naapurimaissa työskentelystä.

Sen jälkeen Fanni tähtää yliopistoon. Itsensä kehittäminen kannattaa, kuten Inkeri-mummo sanoo.