Potilaan sydän pysähtyy. Tai oikeastaan ei ole varmaa, pysähtyikö se jo – onko tuo bradykardiaan hiipunut syke monitorilla PEA vai jotakin muuta? Raja ei aina ole aivan selvä. Varmaa kuitenkin on, että nyt aika on seisahtunut, muuttanut muotoaan. Seuraavien kymmenminuuttisten aikana tapahtuu ratkaisevia asioita. Hoitajan karmea pissahätä, huutava nälkä, kiire ja oma huono päivä ovat kaikki hävinneet tärkeämmän tehtävän tieltä.
Täytyy toimia nopeasti. Tehtäviä jaetaan ja priorisoidaan. On vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, mikä valtaa minut tällaisissa tilanteissa. Kaikki muu häviää. Näkökykyni on samaan aikaan putkimainen ja kuitenkin hyvin laaja. En näe, millaisella matolla potilas makaa tai minkävärinen paita hänellä on päällään. Näen silti arvot kaikilta monitoreilta, potilaan ihon marmoroitumisen ja infuusionesteiden tiputusnopeuden. Mieleni kirkastuu, rationalisoituu.
Tuntuu, että saan koko osaamiskapasiteettini käyttööni, kun pääni alkaa hyrräämään. A, airways. B, breathing. C, circulation. D, disability. Mantra on juurtunut selkäytimeen. Elottomuuden hoidettavat syyt rullaavat päässäni kuin hedelmäpeli. Neljä H:ta ja neljä T:tä. Hypoksia, hypo- tai hyperkalemia, hypovolemia, hypo- tai hypertermia. Vai tensiopneumothorax, tamponaatio, tromboosi tai toksiinit? Miksi tämä potilas meni elottomaksi juuri nyt?
