Tämän tajusin vasta työelämässä
2.9.2026
Teksti Marika Lehto | Kuvat Sirpa Mikkonen, Kirsi Tuura, Kristiina Kontoniemi ja Riina Peuhu
Mikä yllätti työelämässä ja mitä haluaisit sanoa ihmisille, jotka ovat tulossa alalle? Haastattelimme neljää viime vuosina valmistunutta.
Asiantuntijatyön raskaus yllätti
Fysioterapeutti Kaisa Jakonen, 28, vajaat kolme vuotta alalla
”Opiskelin fysioterapeutiksi Rovaniemellä, mutta työelämän aloitin Savonlinnassa. Muuttoviikonloppuna oli 40 astetta pakkasta. Hyvä että auto käynnistyi. Viikonloppu oli oikea jännitysnäytelmä, ja uusi työ alkoi heti maanantaina.
Ensimmäiset pari kuukautta menivät täysin uuteen elämään totutellessa. Vaikka olen muuttanut kaupungista toiseen monta kertaa, muuttaminen tuntui erilaiselta, kun samalla piti aloittaa aivan uudessa työssä. Kaikki oli jännittävää.
Minulta vei hetki aikaa totutella fysioterapeutin työhön, sillä se on tyystin erilaista kuin aikaisempi työni kaupan alalla. Myyjänä työni oli fyysisesti nopeatempoista, mutta minun ei tarvinnut ajatella paljoa. Fysioterapeutin työ on täysin erilaista asiantuntijatyötä. Ensimmäinen työpäivä jännitti ja jouduin muistuttamaan itseäni siitä, ettei töitä tarvitse enää tehdä niin nopeasti. Tärkeintä on keskittyä hetkeen ja tarjota asiakkaalle mahdollisimman ammattitaitoinen apu.
Henkinen kuormitus sai minut oivaltamaan, että tarvitsen enemmän palautumisaikaa kuin aikaisemmin.
Työ vaatii muutenkin rauhallista tilanteeseen keskittymistä ja ajattelua. Fysioterapeutin urani alkuvaiheessa minua väsytti. Henkinen kuormitus sai minut oivaltamaan, että tarvitsen enemmän palautumisaikaa kuin aikaisemmin.
Ensimmäisen puolen vuoden aikana tein vapaa-ajalla vain minimin. Olo tasoittui pikkuhiljaa. Nykyään energiaa riittää taas ja olen jo käynyt työn ohessa avoimessa yliopistossa monialaisen sosiaali- ja terveyspalvelujen johtamisen opintoja.
Sopeutumisessa auttoi sekä aiempi työkokemukseni että persoonallisuuteni. Kaupan alalla olin tottunut tekemään työtä ja kohtaamaan ihmisiä. Ihmisenä olen avoin, helposti lähestyttävä ja minun on helppo tarttua toimeen kuin toimeen. Nämä asiat auttavat fysioterapeuttina, sillä en pelkää koskettamista ja pystyn sanallistamaan, mitä teen.
Teoriapuolessa oli ja on yhä opeteltavaa. Työskentelen fysioterapeuttina yksityisessä yrityksessä. Onneksi on ihanat kollegat tukitiiminä. Olisi aika rajoittavaa, jos pitäisi selvitä aina yksin.
Saan varmuutta siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä, joita voin vetäistä heti tai myöhemmin hihasta. On hyvä kuulla, että oma arvio on oikea tai toisaalta havahtua toisen ansiosta näkökulmaan, jota ei ollut osannut itse ajatella.
Minusta opiskelijan kannattaa mennä isoon yritykseen tai yhteisöön vahvistamaan koulusta saatua kokemusta. Omiin taitoihin kannattaa luottaa ja hakea työpaikkoja rohkeasti ja monipuolisesti.
Jos jossain harjoittelupaikassa ei sisäistänyt kaikkea, se ei kaada mahdollisuuksia. Työtä oppii tekemällä. Vaikka ensimmäinen työpaikka ei olisi kovin kiinnostava, siihen kannattaa hetkeksi jäädä ja ottaa oppi vastaan. Sitten voi suunnata kohti sitä, mikä tuntuu enemmän omalta jutulta.
Omaa alaa vielä pohtiville suosittelen Polku-opintoja, joiden kautta itsekin etenin tutkinto-opiskelijaksi.”
Mainos alkaa
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos päättyy
Kuoleman kohtaamisen oppii vasta työelämässä
Sairaanhoitaja Tung Bui, 43, kaksi vuotta alalla
”Olen kouluttautunut 20 vuotta sitten kauppatieteiden maisteriksi, mutta tehnyt työurani pääasiassa tv- ja elokuva-alalla. Olen työskennellyt myös ryhmäliikuntaohjaajana.
Vuonna 2019 minusta tuli isä ja seuraavana vuonna iski pandemia. Silloin tajusin, että viimeistään nyt pitää vaihtaa kelkkaa ja saada tasaisempaa tulonlähdettä.
Kouluttauduin ensihoitaja-sairaanhoitajaksi. Siinä vaiheessa minua kiinnosti ambulanssityöskentely, mutta myöhemmin huomasin, että sairaanhoitajuus on enemmän minun juttuni.
Työskentelen Husin akuuttiyksikön varahenkilöstössä vakituisessa työsuhteessa. Me ’sissit’ kierrämme Meilahden sairaalassa päivystyksessä, valvontaosastolla, päivystysosastolla ja puhelinpäivystyksessä.
Sain hyviä kokemuksia hoitotyöstä heti urani alussa. Valvontaosastolla tapasin tajuttoman, perusterveen potilaan, jolla oli keuhkoembolia. Hänen sydämensä oli pysähtynyt ja häntä oli elvytetty pitkään. Puoliso oli hyvin järkyttynyt, sillä liikunnallisen, terveellisiä elämäntapoja noudattaneen kuusikymppisen miehen sairastuminen yllätti hänet täysin.
Olin sairaanhoitajana vielä kokematon, mutta tartuin toiveikkuuteen. Rohkaisin puolisoa koskemaan potilasta ja juttelemaan hänelle, vaikka hän ei ollut tajuissaan. Kannustin puolisoa myös luottamaan hyvään. Mies oli parhaassa hoidossa.
Viikkoa myöhemmin tapasin saman potilaan toisella osastolla. Hän oli terveen oloinen ja lähdössä kotiin. Puoliso kiitti minua siitä, että olin valanut uskoa positiiviseen lopputulokseen.
Se oli hieno hetki.
Sairaanhoitajan kaksivuorotyöhön siirtyminen on sujunut muutenkin hyvin. Koska tulin alalle keski-ikäisenä, minulle ei ole enää pelkoa tai ahdistusta uudesta työpaikasta.
Myös kauppatieteiden johtamisopinnoista ja yrittäjyydestä on ollut apua. Ymmärrän osastonhoitajia. En koe tarvetta kertoa heille jokaisesta pikkuongelmasta, vaan olen tottunut toimimaan itsenäisesti.
Nyt näen, ettei mikään ole varmaa. Fataali diagnoosi voi tulla kenelle tahansa.
Vaikeinta minulle on ehkä ollut sukupolvien väliset erot. Olen yllättynyt siitä, miten erilaisia työpaikkadraamat ovat eri ikä- ja ammattiryhmissä. Itse pyrin keskittymään omaan kehittymiseeni ja tauoilla voin nauttia hetken yksinolosta.
Parasta ovat olleet akuuttiosastolla saamani uudet opit ja maailmankuvan laajentuminen. Nautin elämästä ja arvostan pienempiä asioita kuin ennen, koska nyt näen, ettei mikään ole varmaa. Fataali diagnoosi voi tulla kenelle tahansa.
Kuoleman kohtaaminen pohditutti minua opiskelujen aikana. Tuntui, että kukaan opettaja tai kokenut ammattilainen ei osannut oikein sanoa siitä muuta kuin että jokainen kohtaa sen omalla tavallaan.
Ensimmäinen kohtaamani kuolema oli odotettu. Myöhemmin vastaan tuli hukkumiskuolema. Silloin oli raskasta nähdä omaisten kärsimys ja ymmärtää, etten enää voinut välittää toivoa. Muistutin itseäni, että tärkeintä on olla läsnä. Shokissa oleva ihminen ei muista hänelle annettua tietoa, mutta hän muistaa ihmisen, joka oli surussa vieressä.
Alalle tulevia kehotan tähtäämään mahdollisimman korkealle ja pitkälle. Alkuvaiheen intoa kannattaa hyödyntää.
Itsekin haluan alalla aikanaan eteenpäin, mutta vielä en tiedä mihin suuntaan.”
Ei haittaa, jos ei osaa kaikkea – hoitaja ei ole ikinä valmis!
Kätilö-sairaanhoitaja Camilla Tammi, 29, kaksi vuotta alalla
”Vaikka äitini ja mummoni ovat hoitajia, en koskaan ajatellut lähteväni hoitoalalle. Pidin lukion jälkeen neljä välivuotta. Lopulta aloin kaivata älyllisesti haastavaan työhön. Äitipuoleni ehdotti minulle kätilöopintoja. Päätin kokeilla. Pääsin sisään ensimmäisellä yrityksellä.
Minulla kävi älytön tuuri. Hakeuduin alalle sattumanvaraisesti ja löysin oman juttuni.
Etukäteen tiesin kätilön työstä sen, että se on varmaan kolmivuorotyötä ja että sitä tehdään lähinnä synnytyssalissa. Olen yllättynyt positiivisesti, mitä kaikkea tällä koulutuksella voikaan tehdä.
Työskentelen nyt Jyväskylässä sairaala Novan synnytysvuodeosastolla. Opiskelukavereitani on töissä myös esimerkiksi yksityisessä äitiysultrassa ja lapsettomuushoidoissa, neuvolassa ja naistentautien osastolla. Vaikka pidän nykyisestä työstäni, on kiva tietää, ettei nykyinen työni ole ainoa asia, mitä voin tehdä.
Siirtyminen opiskelijasta työelämään oli iso helpotus. Opiskelijana oli monta rautaa tulessa: piti tehdä harjoitteluja, teoriaopintoja ja töitä. Valmistumisen jälkeen oli kivaa, kun ei tarvinnut tehdä muuta kuin käydä töissä.
Muistan yhä, miten hieno tunne oli sanoa ensimmäistä kertaa potilaalle, että minä olen tänään sinun kätilösi.
Toki aluksi jännitti jatkuvasti. Oli erilaista tehdä toimenpiteitä ja olla potilaista yksin vastuussa, vaikka aloitin työurani Tampereella samalla lapsivuodeosastolla, jossa olin jo ollut harjoittelijana.
Oli hienoa sanoa ensimmäistä kertaa potilaalle, että minä olen tänään sinun kätilösi.
Onneksi en kuitenkaan oikeasti ollut yksin. Olen saanut aina apua. Nykyisessäkin työpaikassani meillä on hyvä yhdessä tekemisen meininki. Voin kysyä apua keneltä vaan, eikä ikinä tarvitse miettiä, kehtaanko kysyä jotain.
Välillä minua jännittää edelleen, enkä edelleenkään osaa kaikkea. Ei kukaan osaa. Niinpä sanon aina opiskelijoille, että ei kannata stressata siitä, jos valmistuessa tuntuu, ettei osaa tarpeeksi. Ei silloin voikaan osata! Tärkeintä on luottaa itseensä ja kollegoihin – ja kysyä.
Haluaisin aina hoitaa kaiken tiptop, mutta asiat eivät aina mene niin kuin haluaisi tai toivoisi. Minua helpotti, kun ymmärsin, etten voi mitenkään olla valmis enkä tule koskaan olemaan. Sen oivalluksen jälkeen en ole enää menettänyt yöuniani.
Työssäni on paljon parhaita puolia. Vaikka vastuu onkin jännittävää, olen hakeutunut alalle juuri älyllisen haasteen takia. Haluankin joutua töissä miettimään, mitä teen ja miksi.
Hyvältä tuntuu myös asiakkaiden kiitollisuus ja onnellisuus. Pääasiassa olemme tekemisissä iloisten asioiden kanssa. Toisaalta surulliset tapahtumat tuovat perspektiiviä elämään ja työhön.
Työyhteisöjen suhteen minulla on käynyt hyvä tuuri. Missä ikinä olen ollut töissä, olen osunut työyhteisöihin, joissa on hyvä työilmapiiri. Nykyisellä työpaikallani tykkäämme toisistamme ja tiedämme, että näitä hommia tehdään yhdessä.
Olen sopeutunut myös kolmivuorotyöhön. Aluksi en tiennyt, miten syödä ja nukkua, mutta nyt olen oppinut, mikä sopii minulle. Välillä harmittaa olla töissä pyhinä, mutta toisaalta vuorotyö tuo myös paljon vapautta ja välillä saa pidempiä vapaita.”
Hajut ja toimenpiteiden vaikeus yllättivät
Lähihoitaja Maria Liecks, 49, seitsemän vuotta alalla
Muistan erään aamuvuoron, kun olin ollut valmis lähihoitaja vasta alle viikon. Työskentelin kotihoidossa, jonne olin aiemmin tehnyt työharjoitteluita. Minulle oli kellotettu aamuksi puoli kahdeksaan yhdelle vanhemmalle herralle napapiikki.
En ollut koskaan pistänyt sellaista. Napapiikki ei tullut harjoittelijana vastaan.
Googlailin paniikissa. Kun menin asiakkaalle, piikki oli aivan eri näköinen kuin mitä olin googlaillut. Otin esiin käyttöohjeet ja asiakas kyseli, oletko sinä tyttö ikinä pistänyt näitä. Vastasin ihan pokalla, että olen, mutta piikkejä on satoja erilaisia ja minä vain varmistan, minkälaisesta nyt on kyse.
On potilaankin etu, jos sanoo avoimesti, että hei en osaa tai uskalla, tuletko auttamaan.
Mies oli hoikka, enkä tiennyt, kuinka syvälle pistää. Toimenpide meni kuitenkin hyvin ja asiakaskin oli tyytyväinen.
Tilanne on jäänyt mieleeni karuna muistona, jota kannan mukanani edelleen. Kun ohjaan nykyään itse opiskelijoita, yritän aina hommata meille sellaisia tehtäviä, ettei opiskelija ikinä joutuisi sellaiseen tilanteeseen, mihin minä jouduin.
Haavahoidot olivat aluksi vaikeita. Minua evästettiin vain sanomalla, että asiakkaan kotona on ohjeet. Perillä löysin infektoituneita, puolikuoliossa olevia haavoja. Oli järkyttävää, minkälainen haju tuli mätänevästä ihosta. Kukaan ei ollut kertonut siitä, ja asiakkaan edessä piti olla ihan pokerina. Mietin vain, että ei saakeli, mitä uskallan tehdä.
Nykyään juuri haavahoito on minun juttuni. Opiskelen tällä hetkellä työn ohessa haavahoitajaksi.
Alkuperäiseltä ammatiltani olen pukusuunnittelija, ja ennen hoiva-alaa työskentelin kiinteistönvälittäjänä. Halusin hoiva-alalle, koska tykkään ihmisistä ja minua kiehtoo ihmismieli. Nykyään työskentelen Tampereella Hatanpään puistosairaalassa geriatrian kuntoutusosastolla, joka oli ennen vanhuspuolen psykiatrian suljettu osasto.
Ihmiset ovat työssäni parasta. Pidän siitä, että pystyn tuomaan sisältöä ihmisten arkeen ja saan heidät hymyilemään. Ei ole väliä, onko kyseessä muistisairas vanhus tai vaikka päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivä nuori. Nippelitieto pysyy hyvin päässäni. Muistan lapsenlapset ja kissat ja pystyn tekemään työtä samaan aikaan, kun juttelen.
Myös kollegat ovat tärkeitä. Hoitoalan myllerryksessä he auttavat jaksamaan.
Siirtymä opiskelijasta ammattilaiseksi oli vaikea, sillä olen täydellisyyden tavoittelija. Oli vaikeaa työskennellä yksin ja tottua siihen, ettei ollut ketään, keneltä kysyä.
Nykyään sanon aina opiskelijoille, että jos et tiedä jotain, kysy ja kyseenalaista. Minäkin kysyn. Olen opetellut sitä, ettei minun tarvitse olla 100-prosenttisesti hyvä joka asiassa, vaan jos en jotain osaa, voin opetella.
On potilaankin etu, jos sanoo avoimesti, että hei en osaa tai uskalla, tuletko auttamaan.”
