”Älä ikinä muutu vaan pidä meistä omituisista otuksista huolta” – Joskus potilaan sanat saavat haukkomaan henkeä

Mikään inhimillinen tai epäinhimillinen ei ole minulle enää kovin vierasta. Pitkään uraani sairaanhoitajana mahtuu kuitenkin potilailta kuultuja sanoja, jotka ovat saaneet minut haukkomaan henkeäni.

Kuva: Canva

En unohda nuorta naispotilastani, joka sai kuulla sairastuneensa mielenterveyden häiriön lisäksi MS-tautiin. Heti uutisen saatuaan hän kääntyi miestään kohti. Muistan joka ikisen hänen sanoistaan kuin eilisen: ”Vielä ehdit valita, haluatko olla tällaisen vammaisen kanssa”. Mies vastasi rakastavansa häntä, ja kyyneleet kihosivat molempien silmiin.

Muistan myös elävästi kaksi peräkkäistä keikkatyövuoroa psykiatrian suljetuilla osastoilla. Toisella osastolla vastuupotilaani oli isä, joka oli syvästi masentunut ja kriisihoidossa poikansa itsemurhan jälkeen. Seuraavana päivänä minua odotti töissä nuori miespotilas, joka vannoi tappavansa itsensä heti, jos pääsisi pois osastolta.

Niiden työvuorojen jälkeen mietin itsetuhoisuuteen liittyvää inhimillistä kärsimystä laajemmin ja syvemmin kuin koskaan aiemmin.

Mielenterveyden hoitotyö on mielenkiintoinen matka ihmisyyden ytimeen. Sellaisiin tunteisiin ja kokemuksiin, joita kuunnellessa kohtaa oman avuttomuutensa auttajana. Siitä huolimatta työ on rohkeutta seistä potilaan rinnalla, vaikka elämä paiskaisi hänen eteensä mitä tahansa.

Pysäyttävät kokemukset voivat olla hoitotyössä toki positiivisiakin. Sellainen oli vaikeassa päihdekierteessä olleen entisen potilaani yllättävä soitto työpuhelimeeni. Hän oli raitistunut, lukenut itsensä sote-alan ammattilaiseksi ja pyysi minua kouluttamaan nykyistä työryhmäänsä. 

Yksi mieleenpainuvimmista työvuoroistani on alkanut pienestä paperilapusta. Potilaani oli kirjoittanut siihen viestin ennen kotiutumistaan osastolta.

Olet ensimmäinen ihminen vuosiin, joka kohtasi mut omana itsenäni ja aidosti uskoi siihen, että pystyn kyllä. Aina täällä on saanut apua siis, mutta se on lähinnä ollut lääkityksen korjaamista. Sä kohtasit mut kokonaisena ihmisenä ja se tuntui hyvältä. Kiitos!

Älä ikinä muutu vaan pidä meistä omituisista otuksista huolta tolla ihanan inhimillisellä, lämpimällä ja kannustavalla otteella.

Muistoni paljastavat, miten merkityksellistä työtä olen saanut sairaanhoitajana tehdä. Potilaiden kohtalot kertovat karusta arjesta, vastoinkäymisistä ja toipumisesta. Siitä, miten vain muutamaan sanaan voi piiloutua kokonainen elämä.

Hoitajavuosia kertyessä alkaa helposti ajatella, että työ rullaa jo rutiinilla. Sitten tulee hetki, joka saa pysähtymään uudelleen kaikkein tärkeimmän asian äärelle. Siinä hetkessä oivaltaa, miten merkityksellistä hoitotyössä on toisen ihmisen aito kohtaaminen. Niiden sanojen kuuleminen, jotka ovat jääneet aiemmin sanomatta.

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.