Kuva: StockSnap

Valkoinen lakana

Pari viikkoa aiemmin hän oli ollut täynnä elämää, vaikka häntä huolestutti. Muistan vieläkin miehen nimen, lapset ja puolison. Keskustelumme ennen hänen kuolemaansa.

Mutta sinä päivänä pidin häntä varovasti kiinni kädestä. Sanoin, ettei enää tarvitsisi pelätä.

Miehen viimeinen henkäys leikkasi hetkeksi hoitotyöstä kiireen. Potilashuone täyttyi pyhällä lämmöllä. Sitten elämä huoneesta sammui, tuli kylmä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kuolemassa on jotain surullista ja pyhää.

Surun ja väsymyksen tunne iskivät voimalla. Avuttomuuden ja riittämättömyyden tunteet repivät nuorta sairaanhoitajan alkua.

Läheiset eivät ehtineet sairaalaan ajoissa. Kävelin sumuverhon läpi kanslian puhelimen luo, näppäilin numeron.

Mikään ei ollut valmistanut tällaisen uutisen kertomiseen. Hiljaiset sanat - teimme parhaamme - eivät poistaneet syyllisyyttä. En ollut kyennyt pitämään miestä elossa puolison ja lasten viimehetken jäähyväisiä varten. 

Muutaman kyynelen jälkeen työpäivä jatkui.

Muut potilaat odottivat vuoroaan jo kärsimättömänä. Eivät he tienneet, mistä olin tulossa. Sairaanhoitajan työssä on kohdattava kaikki mikä eteen tulee, ja työtahti on tiukka.

Lopulta raskas työvuoro päättyi, mutta sinä päivänä opin rakastamaan elämää. Kuolinvuoteen vierellä ymmärsin, miten kaunis ja hauras ihmiselämä on.

Lämmin kiitos miehelle, jonka päälle asettelin valkoisen lakanan hänen viimeistä matkaansa varten. En unohda sinua tai opettamiasi asioita koskaan.

 

Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi.
 
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

Mainos
Mainos