Ja suurin niistä on toivo

Kymmenen vuotta sitten, kesällä 2016 Marja-Liisa Haapakorva ajoi Heinolaan tapaamaan lapsuudenystäväänsä Helenaa. He eivät olleet nähneet toisiaan vuosikausiin, mutta yhteys löytyi heti. Helena oli tehnyt kalakeittoa. Ystävykset istuivat ruokapöydässä kaksi tuntia – juttelivat, söivät, itkivät ja nauroivat.

Marja-Liisa kertoi Helenalle ensimmäistä kertaa, mitä hän oli joutunut kokemaan lapsena ja nuorena. Ja miten kokemukset olivat saaneet hänet aina tuntemaan, että hän oli huono ja arvoton.

”Helena halasi minua ja sanoi, että älä edes mieti tuollaisia. Sinä olet hyvä ihminen. Nuo muutamat sanat riittivät. Koin, että ne auttoivat minua eheytymään ja vapautumaan”, kertoo 60-vuotias Marja-Liisa nyt.

Tuon tapaamisen jälkeen syntyi Marja-Liisan ensimmäinen kirja Punaiset saapikkaat, jonka hän julkaisi omakustanteena. Marja-Liisa kuvailee, että kirja oli kuin oksennus – hänen piti vain saada kaikki ulos.

Iskuja iholle ja sieluun

Häkkivarasto oli Marja-Liisan eli Maikun turvapaikka pienenä. Hän oli tehnyt laatikoista majan, jossa oli viltti ja mattoja. Sinne hän sulkeutui piirtämään, kirjoittamaan ja leikkimään.

”Olin piilossa hämärässä. Jos joku olisi tullut varastoon, hän ei olisi nähnyt minua.”

Marja-Liisan lapsuus oli vaikea. Sitä leimasi hylätyksi tulemisen kokemus ja syvä yksinäisyys. Äiti oli jättänyt perheen, kun Marja-Liisa oli vain parivuotias. Maikku eli kahdestaan isänsä kanssa, joka työskenteli työnjohtajana Heinolan vaneritehtaalla.

Kun Marja-Liisa täytti viisi, isä meni uusiin naimisiin. Äitipuolella oli alkoholiongelma, ja arki muuttui perhehelvetiksi. Iholle tulleet mustelmat haihtuivat kyllä, sieluun tulleet eivät. Hyvinä hetkinä äitipuoli luki Marja-Liisalle Topeliuksen satuja, aina uudestaan ja uudestaan.

Myös isä sai osansa äitipuolen väkivallasta. Kerran Marja-Liisa joutui katsomaan, kun äitipuoli uhkasi tappaa isän leipäveitsellä. Hiljainen ja tunnollinen isä muuttui pikkuhiljaa poissaolevaksi. 

Onneksi ympärillä oli ihmisiä, jotka toivat tukea ja turvaa. Heistä kaikista tärkein oli naapurin boheemi taiteilijapariskunta Maini ja Hilding. He hoitivat Maikkua usein ja olivat hänelle läsnä.

Kiltti ja hiljainen tyttö purki sisäistä maailmaansa kirjoittamiseen. Hän kirjoitti koulunäytelmiä ja laati mielipidekirjoituksia lehtiin. Kerran hän kirjoitti nimettömänä kirjoituksen pahasta äitipuolesta ja sai 50 markkaa palkkioksi. 

Hyväksikäytön jäljet

Kun Marja-Liisa oli seitsemänvuotias, äitipuoli tutustutti hänet mieheen, jonka luona hänen piti käydä asioilla. Marja-Liisasta tuli äitipuolen juoksutyttö, joka kuljetti kangaskassissa rahaa ja pontikkaa.

Hyväksikäyttö alkoi pikkuhiljaa. Mies silitti Marja-Liisan pitkiä vaaleita hiuksia ja leikkasi itselleen kiharan muistoksi. Hän kertoi tarinoita ja antoi kettukarkkeja. Hän hieroi kädellään Marja-Liisan polvea ja vannotti, että kaikki piti säilyttää heidän kahden välisenä salaisuutena.

Seksuaalinen hyväksikäyttö jatkui vuosia, Marja-Liisan teini-ikään asti. Minut oli alistettu aikuisten maailmaan. Olin häväisty pieni ihminen. Vasta lapsi, kirjoittaa Marja-Liisa Punaisissa saapikkaissa.

”Hyväksikäyttö ei näytä aina väkivallalta. Suurin vahinko syntyy siitä, että ihminen alkaa epäillä itseään. Ajatella, että ehkä minä ymmärsin väärin, ehkä se oli minun vikani, ehkä ansaitsin sen.”

15-vuotiaana Marja-Liisa muutti pois kotoa soluasuntoon. Hän pääsi sihteerilinjalle kauppaopistoon, mutta jätti opinnot kesken viime metreillä, kun joutui erään opettajan silmäti­kuksi.

Arvottomuuden, häpeän ja ­mitättömyyden tunteet olivat muser­tavia. Lopulta Marja-Liisa ei nähnyt muuta ulospääsyä kuin yrittää itse­murhaa. 

Apu ehti perille ajoissa, ovi murrettiin, ja ensihoitajat veivät hänet sairaalaan. Siellä hän pääsi myös psykologin vastaanotolle. 

”En kuitenkaan avautunut hänelle, koska en luottanut häneen. Vaikka sisimpäni oli täysin rikki, vakuutin hänelle, että kaikki on okei, enkä ole enää vaaraksi itselleni.”

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Marja-Liisa muutti Lappeenrantaan – samaan kaupunkiin, jossa hänen äitinsä asui uuden perheensä kanssa. Oli helpottavaa päästä pois Heinolasta, aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Elämä lahjana – sittenkin

Tutustuessaan tulevaan avomieheensä Esaan Marja-Liisa tunsi vielä olevansa oman menneisyytensä vanki, vaikka hän ei sitä ulospäin näyttänyt. Marja-Liisa oli rakentanut ympärilleen ­muurin, hän ei halunnut päästää ketään lähelleen eikä hän luottanut keneenkään. Esan kanssa oli kuitenkin toisin. 

”Hänessä oli suoruutta, varmuutta ja päättäväisyyttä. Ehkä näin hänen rinnallaan uuden version itsestäni.”

Heidän poikansa syntyi vuonna 1989 ja tyttärensä viisi vuotta myöhemmin. Marja-Liisa rakasti ja suojeli lapsiaan, mutta alemmuuden tunteessaan hän piti itseään silti huonona äitinä.

Kun Marja-Liisa katsoo noilta ajoilta otettuja valokuvia, hän ihmettelee sitä, miten kalpea ja laiha hän on.

”Huolehdin kaikista muista, mutta en itsestäni. Kuha oon – sellainen oli tunnetilani pitkään.”

Toisaalta lasten syntymä ja äitiys toivat myös valoa ja toivoa. Ne auttoivat Marja-Liisaa näkemään elämän lahjana – ei vain selviytymisenä. Valoa toivat myös uudet opinnot. Tarjoilijana työskennellyt Marja-Liisa lähti tyttärensä syntymän jälkeen opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Opinnot tuntuivat hänestä hyvältä ja omalta. Häntä kiinnosti erityisesti kehitysvammapuoli. 

”Olen aina ollut erilaisuuden puolustaja, asetun altavastaajan puolelle. Ehkä se liittyy ihmisarvokysymykseen: jokainen on tärkeä ja arvokas. Vaikka en ajatellut itsestäni niin, ehkä mieleni kuitenkin kanavoi sitä ajatusta myös itselleni.”

Sairaanhoitajaksi Marja-Liisa valmistui 33-vuotiaana. Pian hän lähti opiskelemaan myös johtamista.

Usko itseen ja omiin kykyihin vahvistui. Parisuhteen haasteista huolimatta Marja-Liisa koki, että he onnistuivat rakentamaan vahvan liiton ja perhesuhteet. 

Työelämässä hän teki nousujohteista uraa ensin Lappeenrannan kaupungin, sitten Eksoten ja Ekhvan vammaispalveluissa.

Parantavat sanat paperilla

Marja-Liisa kertoo tarinaansa kotonaan, rintamamiestalossa Lappeenrannassa. Seiniä koristavat hänen tekemänsä värikkäät ryijyt. Marja-Liisaa kuunnellessa mieleen nousee monta kertaa kysymys, miten ihmeessä hän on voinut selviytyä? Ja miten hän voinut selviytyä ilman terapiaa?

Esikoisensa syntymän jälkeen Marja-Liisa kävi muutaman kerran juttelemassa mielenterveysvastaanotolla. Hän ei kuitenkaan kokenut hyötyvänsä siitä eikä jatkanut käyntejä. 

”Moni saa avun terapiasta, mutta en ole itse kaivannut sitä. Minulle kirjoittaminen on ollut itseni terapoimista.”

Niin kauan kuin Marja-Liisa muistaa, hän on kirjoittanut – päiväkirjaan, vihkoon tai paperien kulmiin ajatuk­siaan, tunteitaan ja asioita, joita hän haluaa muistaa.

Punaisissa saapikkaissa hän purki koko siihenastisen elämänsä ja tunteensa kuin sipulin, kerros kerrokselta. 

Kirja on samalla kertomus selviy­tymisestä ja häpeän voittamisesta. 

Hän kuvailee, että aluksi hän kirjoitti ­pysyäkseen kasassa. Myöhemmin hän tajusi kirjoittavansa siksi, ettei katoasi itseltään.

”Kirjoittaminen on minulle enemmän kuin luovuutta. Olen kirjoittamalla tehnyt näkyväksi sen, mikä muuten olisi jäänyt sanomatta. Lisäksi kirjoit­taminen on muuttanut kokemukset muodoksi, jota voi katsoa ulkoapäin. Ei haavana vaan todisteena eletystä elä­mästä.”

Muutos synnytti runokirjan

Keväällä 2024 Marja-Liisa irtisanottiin Ekhvan vammaispalveluiden vastuu­alueen johtajan pestistä koeajalla. 

Pitkään erilaisissa johtamistehtävissä työskennellyt Marja-Liisa koki, että hänelle ei annettu mahdollisuutta onnistua työssään.

”Se oli elämäni ensimmäinen irtisanominen. Olin todella järkyttynyt. Olimme jo aiemmin varanneet Esan kanssa kahden viikon lomamatkan Turkkiin. Tuolla matkalla en tehnyt muuta kuin itkin, söin ja etsin työpaikkoja.”

Viimeiset runsaat kaksi vuotta Marja-Liisa on ollut muutamissa esihenkilötehtävissä yksityisellä sektorilla ja tehnyt hoitajankeikkaa Ekhvalla – pääasiassa ikääntyneiden yksiköissä.

Hän hakee koko ajan vakituista työtä.

”Minulla on työvuosia vielä jäljellä ja paljon annettavaa. Mielelläni tekisin vielä yhden työuran.”

Toisaalta hän rakastaa olla freelance-hoitaja. Jos hän olisi varma, että keikkaa riittää tästä eteenpäinkin, hän voisi jatkaa näinkin.

Työ ikääntyneiden muistisairaiden parissa on syvästi merkityksellistä, Marja-Liisa sanoo. Kokemuksista syntyi myös hänen ensimmäinen runokirjansa. Se sai kustannussopimuksen viime vuoden puolella ja julkaistiin tammikuussa 2026.

Siellä missä valo hengittää käsittelee inhimillisyyden, läsnäolon ja ihmisarvon teemoja. Runoissa kokijana on muistisairas vanhus.

”Kirjaa voidaan hyödyntää myös sote-henkilöstön hoitotyön etiikan opetuksessa ja erilaisissa valmennuksissa.”

Anteeksiannosta eteenpäin

Elämä näin kuusikymppisenä on ihan hyvää, sanoo Marja-Liisa. Arki on tasaista – on parisuhde Esan kanssa, aikuiset lapset ja kaksi lapsenlasta sekä luottamustehtävät alue- ja kaupunginvaltuustoissa. 

Lapsuuden ja nuoruuden rankat kokemukset ovat punoutuneet osaksi hänen elämäntarinaansa. Se on vaatinut anteeksiantoa.

”Vain antamalla anteeksi olen voinut päästää irti menneistä ja vapautua kaunasta ja vihasta. En hyväksy pahoja tekoja, mutta annan ne anteeksi.”

Marja-Liisa uskoo, että häntä on auttanut selviytymään vahva sisin – sitkeä ja itsepintainen kyky ylläpitää ja kannatella toivoa. 

”En ole kovettunut, vaikka siihen olisi ollut monta syytä. Olen halunnut nähdä ihmisen vahvasti myös silloin, kun elämä runteli minua. Minulla on edelleen tallella herkkyyteni ja kyky tuntea syvästi.”

Hän korostaa, että hänen elämässään ei ole ollut kyse vain selviytymisestä, vaan myös siitä, että hän on mennyt sinnikkäästi eteenpäin ja yrittänyt ymmärtää, mikä on kokemusten opetus.

”Ne ovat koulineet minusta hyvän ihmistuntijan ja inhimillisen ja oikeudentajuisen ihmisen. Tunnistan vallankäytön sävyt ja huomaan, jos joku jää porukasta huomioimatta.”