Rankkojen kokemusten kasvattama Miki: ”Mieluummin ehkäisen ennalta kuin korjaan jälkiä”

Terveydenhoitajaksi opiskelevan Miki Höijerin menneisyyteen kuuluu monenlaista työtä – ja kaksi perhetragediaa.

Kuvateksti
Terveydenhoitajaksi opiskelevan Miki Höijerin opiskelusta liikenevä aika kuluu kalatiskillä. Kuva: Jaakko Martikainen

Alkoholi, tupakka, huumeet, uhkapelit. Rankkoja aiheita sosiaali- ja terveysministeriön kokouksessa kolme vuotta sitten. Tietoa terveyden edistämisestä ja päihdehaittojen ennaltaehkäisystä virtaa sihteeri Mikin sormien kautta kokousmuistioon. Varsinkin alkoholin harmipuolista hänellä on ollut elämässään runsaasti omakohtaistakin kokemusta.

Hänen määräaikainen työsuhteensa on taas pian katkolla, mutta ei se mitään. Kolmekymppinen Miki Höijer ei halua jatkaa työuraansa sihteerinä.

– Pohdin, että mitä jos tekisinkin jotain ihan muuta. Olin alkanut miettiä, voisinko tehdä terveyden edistämistä ihan käytännössä.

Ennen vuosi sitten alkaneita terveydenhoitajaopintojaan Miki menee vielä töihin Kannelmäen Prisman kalatiskille. Lupsakka Miki viihtyy asiakaspalvelutyössä hyvin ja on asiakkaiden kanssa kuin kala vedessä.

Käsityksen Mikin rennosta asenteesta voi saada myös Twitteristä, jossa hän avaa elämäänsä humoristisella tyylillään. Miki on tviitannut myös lapsuudenperheensä kahdesta traagisesta tapahtumasta. Hän ei kaihda aiheita, sillä niissä ei ole mitään hävettävää – ja voihan joku saada niistä helpotusta elämäänsä.

Pieni lehtijuttu Loimaan paikallislehdessä vuonna 1986. Yksivuotias Miki poseeraa rivitalon pihalla saman ikäisen kaverinsa kanssa. Äidit seisovat lastensa vieressä. Miki syö kuvassa hiekkaa, vaikka otsikossa väitetään, että kesä maistuu auringolle ja jäätelölle. Kevyt kesähömppäjuttu, jollaisia paikallislehdissä harrastetaan uutisettomina hellepäivinä.

Vuotta myöhemmin voi lukea aivan toisenlaisia uutisia: Mikin isä ampuu humalassa ja mustasukkaisuuksissaan äitiä, joka kuolee samana päivänä vammoihinsa sairaalassa.

Miki muuttaa Loimaalta Poriin äidin­äidin luokse, ja hänen isänsä joutui kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.

Miki otti äidin kuoleman annettuna asiana ja puhui siitä hyvin avoimesti. Hän ei muista äitiään tai tapahtunutta ollenkaan, mutta painajaisia hän näki pienenä lapsena paljon.

Mikiä luultiin usein 44-vuotiaan mumminsa iltatähdeksi, kunnes Miki huusi kirkkaalla lapsen äänellään ”Mummii!”

– Äitienpäivänä ja jouluna mietin usein, että mitäs jos äiti olisikin hengissä? Kuinka elämäni olisi erilaista, asuisinko vielä Loimaalla? Minkälaista olisi ollut kasvaa ihan tavallisessa perheessä?

Miki oli kiltti lapsi. Mummi oli topakka leipurimestari ja yleensä yöt töissä. Aamupäivisin mummi nukkui ja Miki leikki usein yksikseen. Tarhaan hänet huolehti mummin mies, jolle Miki oli kuin oma lapsi.

Mummin mies oli kiva, mutta viinaan menevä.

Äitienpäivänä ja jouluna mietin usein, että mitäs jos äiti olisikin hengissä?

Isäänsä Miki kävi katsomassa mummin kanssa ensin Turussa Kakolassa ja sen jälkeen Satakunnan vankilan Huittisten avoyksikössä. Miki muistaa ajasta jälkeenpäin punatiiliset rakennukset ja klementiinin, joka oli aina hänelle varattu. Ja siniasuiset vartijat ja metalliset kupit ilman kahvoja.

– Olen miettinyt mummia, miten hän ei katkeroitunut oman tyttärensä surmasta ja vieraannuttanut minua isästäni. Hän sanoi, että tapahtui mitä tapahtui, mutta hän on joka tapauksessa isäsi.

Kun Miki oli ala-asteen viimeisillä luokilla, isä pääsi vankilasta ja meni suoraan työelämään.

– Nykyään meillä on ihan kohtalaiset välit.

On kesä, Miki on 11-vuotias. Hän on piirtämässä kaverinsa kanssa hienoja kaupunkipiirroksia. Mummin mies on jälleen humalassa ja itkuinen. Hän tulee kehumaan poikien piirroksia ja halaa Mikiä.

Miki lähtee vielä kaverinsa kanssa pihalle leikkimään. Jonkin ajan kuluttua hän palaa takaisin kotiin.

Pihalla on poliisi ja poliisiauto. Mummi itkee ulkona.

Miki ajattelee vaistonvaraisesti, että mummin mies on tehnyt jotakin itselleen.

Ja niin olikin: hän oli tappanut itsensä.

– Hän oli usein humalassa ja hyvin masentunut. 90-luvun laman jäljiltä hänellä ei ollut juurikaan töitä automekaanikkona. Hän koki jollain lailla pettäneensä meidät. Hän pyyteli usein kännissä anteeksi, vaikka ei humalatila minua yleensä haitannut.

Kuolema ei ollut Mikille tuntematon käsite. Hän oli käynyt varmaan viisissätoista mummin sukulaisten hautajaisissa – ja ehkä vain yksissä häissä. He olivat olleet kaukaisia sukulaisia, joiden elämät ja kuolemat eivät koskettaneet. Mutta mummin miehen kuolema kosketti syvältä. Sen muisteleminen tekee vieläkin kipeää.

– Silloin kysyin, miksi? Miksi hän ei vaan lopettanut juomistaan? Jälkeenpäin olen tietysti ymmärtänyt, että kyseessä oli sairaus.

Kaverien vanhemmilla oli jonkin aikaa hankala löytää sanoja Mikille, joka muuttui tapahtuneen jälkeen aiempaa sulkeutuneemmaksi.

Parin vuoden päästä hän muutti mummin kanssa Porista Ulvilaan.

Silloin kysyin, miksi? Miksi hän ei vaan lopettanut juomistaan?

Yläasteella Miki oli mieluiten kotona yksin tietokoneella. Chateissa pystyi keskustelemaan asioista samanhenkisten ihmisten kanssa. Puhumaan elämästä, pelaamisesta, teinijutuista ja myöhemmin homoudesta.

Miki oli hyvä koulussa ja meni lukioon. Hän alkoi kiinnostua liike­taloudesta ja kävi muutaman kirjanpitoon liittyvän lisäkurssin.

Rinnalle löytyi kiva kaveriporukka. Heidän kanssaan oli mukava istuskella koulun jälkeen Ulvilassa Piston Kulman grillillä, jauhaa juttua ja kiusailla grilli­emäntää. Miki asui Kokemäenjoen toisella puolella, ja kotipihalta saattoi nähdä joen yli Porin. Joskus hän kulki kouluun moottoriveneellä.

Lukion jälkeen Miki lähti Vaasan yliopistoon opiskelemaan kauppatieteitä, mutta siitä ei tullut mitään. Miki oli masentunut ja velttoili kämpillään. Tutut kaverit olivat parinsadan kilometrin päässä. Yhtäkkiä ei ollutkaan valvovaa silmää ja piti itsenäistyä. Elämänhistoriaan liittyvät kysymykset risteilivät päässä.

Miki haki ensimmäistä kertaa ammattiapua ja pääsi juttusille psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Puolentoista vuoden kipuilun jälkeen Miki muutti isompiin ympyröihin Helsinkiin.

– Pori tuntui jotenkin ahdistavalta. Esimerkiksi meille homoseksuaaleille ei ollut bileitä kuin kerran kuussa.

Helsinki tuntui Mikistä valtavalta. Sai hukkua massaan eikä kukaan kiin­nittänyt kehenkään mitään erityistä huomiota. Miki kävi töissä elektro­niikkamyyjänä Sellon Anttilan musiikki­osastolla. Kaikki työntekijät olivat alle 25-vuotiaita. Välillä meno oli niin ­hulvatonta, että Mikistä tuntui kuin olisi puuhastellut lastentarhassa.

– Muistelen niitä aikoja vieläkin lämmöllä, oli paljon kavereita. Sain töistä kavereita ja sitten baareista lisää, koska olen tällainen puhelias tyyppi.

Miki lähti opiskelemaan trade­nomiksi, mutta opinnot jäivät kesken. Hän pääsi työharjoitteluun sisä­ministeriöön, jossa hän oli yli kaksi vuotta. Sen jälkeen hän työskenteli yhtä kauan sosiaali- ja terveysministeriössä määräaikaisilla työsopimuksilla.

Viisi vuotta meni nopeasti, sillä Miki piti työstä vallan ytimessä yksikönjohtajan sihteerinä.

– Oli mahtavaa, kun sain tietää asioita, joita lehdissä vain arvuuteltiin. Byrokratia oli tietysti välillä puuduttavaa, mutta pidin työstäni. Erityisen mukavaa oli tehdä hallituksen esityksiin asiakirjamuotoiluja.

Pikkutarkkuus on peräisin mummilta, Miki arvelee. Kun Miki meni ensimmäiseen kesätyöpaikkaansa, mummi ohjeisti, että tee työsi sitten niin, että kehtaa itsekin kylillä kulkea.

Työ on aina ollut Mikille pelastusrengas tai ainakin varaventtiili. Kun panee silakkaa pussiin tai leikkaa lohta, ei tarvitse miettiä muuta.

Oli mahtavaa, kun sain tietää asioita, joita lehdissä vain arvuuteltiin.

Miki on opiskellut nyt vuoden verran terveydenhoitajalinjalla Metropoliassa.

– Opiskelu on valtavan mielenkiintoista, mutta vaikeaa. On paljon sellaisia asioita kuten ihmisen anatomia, jotka pitää opiskella ulkoa.

Työ kalatiskillä on Mikistä mukavaa, koska hän pitää valtavasti asiakkaista ja työkavereista. Asiakkaat ovat nykyään niin valveutuneita, että asioista pitää ottaa tosissaan selvää.

Toisinaan terveydenhoitajan opinnot alkavat vuotaa jo kalatiskille.

– Meidän pitää esimerkiksi kurotella paljon eteenpäin, joten olen alkanut miettiä, kuinka kaiken voisi tehdä ergonomisemmin.

Ei kalatiskillä silti pelkkää ergo­nomiaa ja kalan alkuperää pohdita. Välillä Miki saattaa ottaa kumihanskan, täyttää sen vedellä ja piirtää siihen naaman. Ja leikkiä hanskalla työkaverinsa kanssa.

– Voisiko sitä jo pikkuhiljaa kasvaa aikuiseksi, 34-vuotias Miki nauraa.

Miki tuumii, että valmistumisensa jälkeen hän haluaa suuntautua työ­terveyshuoltoon tai koululais- ja opiskelijaterveydenhuoltoon. Terveydenhoitaja kuulostaa hänen korvaansa joka tapauksessa paremmalta kuin sairaanhoitaja.

– Terveydenhoitajalle mennään, kun asioille on vielä tehtävissä jotakin. Sairaanhoitajaa tarvitaan, kun jotain pahaa on jo sattunut. Haluan olla mieluummin ehkäisemässä asioita kuin korjaamassa jälkiä.