Tytär ja lapsenlapsi menehtyivät – työ auttoi jaksamaan

Olin kymmenvuotias, kun isä jätti äitini ja meidät lapset. Tapauksen syistä ja seurauksista ei koskaan puhuttu, enkä ollut niistä kiinnostunutkaan. Olin tottunut siihen, että myyntimiehenä ja portieerina työskentelevä isäni oli paljon poissa kotoa.

Katraan vanhimpana pidin huolta nuoremmista, sillä äiti paiski kolmessa työssä. Hän lähti aamuvarhain jakamaan postia, sitten leipomoon ja lopuksi siivoamaan baaria.

Lukioiässä pääsin Saksaan kesätyöhön ystäväni kanssa. Olimme töissä sanatoriossa, jossa hoitajat pukeutuivat nunnien tapaan. Samassa parantolassa oli töissä muitakin suomalaistyttöjä. Siksi kielitaito ei juuri kohentunut, mutta työkokemus oli antoisa.

Ehkä se ja kotiroolini saivat minut hakeutumaan hoitoalalle, vaikka ykköshaaveeni oli opettajan ammatti. Paikka Turun sairaanhoitajakoulusta varmistui niin, että sain kertoa siitä ylioppilasjuhlissani.

Heti ensimmäisellä lukukaudella ihastuin saman vuosikurssin oppilaaseen, Timoon. Tarjouduin koulun parkkipaikalla työntämään hänen autoaan, kun se ei käynnistynyt. Kiitokseksi sain kutsun kahville Aschanille.

Avioiduimme 1975, ja odotin esikoistamme, kun valmistuin jouluna 1976. Sen jälkeen olen työskennellyt reilut 40 vuotta turkulaisen sairaalan psykiatrisella osastolla.

Alkuaikoina perheen ja työn yhteensovittaminen oli haastavaa. Teimme vuorotyötä, eikä meillä ollut apuna sukulaisten ja ystävien verkostoa. Tilanne helpottui, kun siirryin erikoistuttuani päivätyöhön. Silloin miehenikin jo työskenteli lääketehtaan palveluksessa.

Vuonna 2004 useampikin houkutteli minua hakemaan osastonhoitajan virkaa, joka oli vapautumassa eläköitymisen vuoksi. Senhetkinen viranhaltija oli kannustajien joukossa.

Epäröin, koska pelkäsin henkilöstö­hallinnon kiemuroita. Samalla koin, että iän puolesta oli viime hetket edetä uralla. Tulin valituksi.

Työelämää kuvaa yksi sana: muutos. Organisaatiot tulevat ja menevät. Tuorein astui voimaan vuodenvaihteessa, jolloin Tyksin Psykiatria jakautui kahdeksaan vastuualueeseen. Toimin osastonhoitajana psykoosin hoidon vastuu­alueella kuntoutusosastolla P4.

Vaikka opeteltavaa riittää, pidän muutoksista. Niiden myllertäessä pitää keskittyä perustehtäväänsä ja sietää epävarmuutta. Parasta muutoksessa on mahdollisuus luopua vanhasta ja toimimattomasta. Arvelen jatkavani töissä vielä pari vuotta.

Rinnastan toimivan työyhteisön urheilujoukkueeseen. Jokainen tietää vahvuutensa ja tehtävänsä. Siksi kokonaisuus on vahva. Yhtä lailla on tärkeää, että ammattilaisissa on erilaisilla lahjoilla varustettuja persoonia. Tahtoisin myös potilaat mukaan psykiatrisen hoidon kehittämiseen.

Perheemme koki traagisen päivän 17.6.2014. Tyttäreni ja toisen tyttäreni tytär menehtyivät auto-onnettomuudessa. Heitä päin ajautui kuorma-auto, jonka kuljettaja oli nukahtanut rattiin.

Palasin osastolle kuukauden päästä. Työ auttoi jaksamaan. Olen alkanut pelätä, mitä kaikkea voi tien päällä sattua. Pyydän läheisiltäni aina kuittauksen, että ovat päässeet perille.

Iloinen yllätys puolestaan paljastui vuosi sitten kotiin tulleesta kirjeestä. Minut kutsuttiin vastaanottamaan mitalia presidenttiparin isännöimään äitienpäivätilaisuuteen Helsingin Säätytalolle. Siellä siemailin kahvia rouva Jenni Haukion seurassa. Luulen, että palkitsemiseen siivitti työuran lisäksi vapaaehtoistehtäväni kaarinalaisessa koripallojoukkueessa. Äitini sai vastaavan mitalin vuonna 1989.

Teksti Erja Taura-Jokinen