Huokaisu korona-arjen keskellä: ”Olipa ihana nähdä, miltä näytät kokonaisena.”

Kolumnisti Saara Pasanen näki asiakkaansa viimein ilman maskia.

Kuva: Jussi Tuokkola

Palasin vuoden alussa työelämään pitkän opintovapaan jälkeen. Etäopiskeluun, rauhallisiin herätyksiin ja verkkari-villasukkayhdistelmään tottunut mieli kurtistelee edelleen kulmiaan, kun puhelimen hälytys pärähtää soimaan aamuviideltä.

Tuntuu oudolta pukea ylleen asialliset vaatteet, raahata vielä unelta tuoksuvat koirat räntäsateeseen pilkkopimeässä ja heilauttaa kättä bussipysäkillä.

Työpaikalla ohikulkevien ihmisten määrä ja ääneen sanotut huomenet hämmästyttävät eristyksissä kykittyjen kuukausien jälkeen, puhumattakaan organisaatiomuutoksista, uusista tietokoneohjelmista, unohdetuista salasanoista tai työvuorolistojen laatimisesta.

Aivan kuin olisi reality-ohjelmassa, jonka säännöt ovat etäisesti tutut, mutta niitä ei ole ehtinyt vielä kunnolla sisäistää.

Yhtä asiaa en kuitenkaan ollut unohtanut: ihmisten, asiakkaiden, kohtaamista. Sitä, että pystyn lukemaan pienistä, sanattomista merkeistä toisen jännitystilaa ja reagoimaan siihen. Rauhoittamaan ja viestimään takaisin: ei ole mitään hätää, täällä olet turvassa.

Hätkähdän edelleen joka kerta, kun työhuoneen ovesta astuu sisään uusi hahmo, jonka kasvoja en näe kokonaan. Kasvojen sijaan näen maskeja – niitä turkoosin sävyisiä kirurgisia, pinkkejä, tuunattuja ja kankaisia, joihin on kirjailtu piristykseksi erilaisia printtejä.

Asiakkaan hymy ja kasvot olivat täysin erilaiset kuin aivojeni luoma mielikuva.

Tiedän, että maskit ovat nyt tärkeitä, mutta kaipaan työssäni kokonaisia kasvoja. Niitä, joista näkee mikroilmeet, suupielestä alkavan hymyn tai sen enteen kyyneleistä, jotka pian tulvahtavat silmiin. Työssäni neuropsykiatrisena valmentajana ilmeiden tulkitseminen on ollut yksi työvälineeni.

Tuttujen ihmisten kanssa maskin taakse on helpompi päästä, heidän kasvonsa osaa usein ulkoa. Uusien kanssa saa pähkäillä, joutuu käyttämään mielikuvitusta.

Eräs asiakkaani pahoitteli, kun hän joutui kesken tapaamisemme korjaamaan maskinsa asentoa, se hiersi ikävästi korvan takaa. Hän laski maskin hetkeksi pois kasvoiltaan. Ilmeeni pysähtyi.

Näin asiakkaan aran hymyn ja täysin erilaiset kasvot verrattuna aivojeni luomaan mielikuvaan. Katsoin häntä liian pitkään, yritin painaa mieleeni pienet yksityiskohdat ennen kuin maski palasi takaisin hänen kasvoilleen.

Hymyilin ja huokaisin suoraan sydämestäni:

”Olipa ihana nähdä, miltä näytät kokonaisena.”

Saara Pasanen on sairaanhoitaja ja neuropsykiatrinen valmentaja, joka nauttii tarinoista, ihmisten kohtaamisesta ja vavahduttavasta musiikista.

Suosittelemme sinulle

Tehy
Julkaisupäivämäärä
31.3.2021
Tehy
Julkaisupäivämäärä
23.4.2021