Mustamaalausta ja kuppikuntia

1. Moitteita tatuoinneista

”Minulla on paljon tatuointeja, ja vanhempi kollega kuittaili niistä päin naamaa. Kommentit olivat luokkaa ’On niin hirveitä, etten ite ikinä ottaisi’. Keskustelua tatuoinneista ei voinut käydä kenenkään toisen kanssa, kun hän oli läsnä. Hän toi välittömästi mielipiteensä esiin ja korotti usein ääntään. Tätä kesti melkein vuoden. Sama virsi soi useita kertoja viikossa, kunnes hän jäi eläkkeelle. Olin jo päättänyt irtisanoutua, mikäli hän jatkaisi töissä. Asiaan ei puututtu, koska hänen koettiin olevan vain suora tai ajattelematon. Minulle sanottiin, että ota asia itse puheeksi. Pari kertaa jaksoin todeta, että hän ei voi arvostella ulkonäköäni – tuloksetta. Sitten rupesin suunnittelemaan työvuoroni siten, ettemme olleet samoissa vuoroissa.”
Sairaanhoitaja

Susanna Kalavainen: On hyvä, että hoitaja otti itse asian puheeksi. Kerran voi puhua hölmöjä, mutta jos sama jatkuu aina vaan, asiattomaan puhetapaan puuttuminen on esihenkilön tehtävä. Tässä käytös oli selvästi toistuvaa. Työpaikalla pitäisi olla toimintaohjeet, joiden mukaan asiattomaan käytökseen puututaan. Ehkä myös työkaverit voisivat asettua tueksi, kun joku joutuu asiattoman puheen kohteeksi. Häiritsijälle voisi sanoa, että anna meidän jatkaa juttua.

Joskus kuulee, että esimerkiksi koiraharrastuksesta puhuminen kahvihuoneessa tuskastuttaa joitakin. Ihmisillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita, ja se on mahtavaa! Ratkaisu ei ole se, että ollaan hiljaa. Pelisäännöistä kannattaa sopia joustavasti.

2. Lapsi sairastaa

”Olin tuore äiti ja tein sijaisuutta labrassa. Lapseni oli päiväkodissa. Tytär imi kaikenlaisia tauteja kuin magneetti. Oli korvatulehduskierrettä, koronaa, noroa, keuhkoputkentulehduksia ja muita infektioita. Me vanhemmatkin saimme taudeista osamme. Kun olin sairaana tai sairasta lasta hoitamassa, sain esihenkilöltä kylmää kohtelua. Hän tiuski puhelimessa eikä tervehtinyt työpaikalla. Hän piti puhutteluja, joissa syyllisti perhettäni ja kyseenalaisti lapsemme sairauksia. Kahden vuoden sinnittely johti vaikeaan työuupumukseen ja masennukseen. Irtisanouduin romahdettuani. Toivun edelleen tästä kaikesta.”
Bioanalyytikko

SK: Tämä on taitamatonta esihenkilötyötä. Lapset ovat iloinen asia, ja perheystävällisyyden pitäisi olla työpaikan valttikortti. Bioanalyytikko olisi voinut ottaa yhteyttä HR:ään ja var­mistaa, mitkä talon käytännöt ovat – miten vaikka ilmoitetaan, jos lapsi on sairas. Jos noudattaa ohjeita, tässä ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Sairaan lapsen hoitaminen ei ole todellakaan puhuttelun paikka. Syyllistämistä ei tarvitse kestää. Myös pääluottamusedustajalta tai työsuojelu­valtuutetulta kannattaa kysyä tällaisissa tilanteissa apua. Työpaikalla on oltava poissa­olojen varalta varajärjestelyt kunnossa.

3. Minua mustamaalattiin

”Olin tehnyt pitkään määräaikaisuuksia ja muutaman työntekijän mielestä aloin ilmeisesti muodostua uhaksi. Minut ’pelattiin’ ulos mustamaalaamalla minua esihenkilölle selkäni takana. Kukaan ei tulisi kuuna kullanvalkeana tätä myöntämään, jos asiasta kysyisi. Häijyjä kommentteja oli lipsauteltu myös muiden työntekijöiden kuullen.

Minusta oli helppo hankkiutua eroon määräaikaisuuden nimissä. Tilannettani on ihmetellyt ääneen moni työntekijä, koska viimeisen kuukauden aikana yksikköön on tullut kolme uutta määräaikaista. Vakipaikkoja ei juuri ole, ja jos on, ne on lähes poikkeuksetta ’korvamerkitty’ pitkäaikaisille sijaisille. Haastattelut ovat vain lakisääteisiä ja näennäisiä pakkoja, eli ihmisten huijausta ja ajanhukkaa.”
Sairaanhoitaja

SK: En halua vähätellä ihmisen kokemusta, mutta tässä jää epäselväksi, millaista mustamaalaaminen on ollut. Lisäksi kuulemme asiasta vain yhden puolen. Olisikohan yhteydenotto luottamusedustajaan auttanut?

Jokainen voi miettiä, millaiseen puheeseen lähtee työpaikalla mukaan. Miten haluaisit, että itsestäsi puhutaan, kun olet poissa? On luonnollista, että jotkut viihtyvät työyhteisössä muita paremmin yhdessä, mutta ryhmät eivät saisi olla niin tiiviitä, etteivät uudet mahdu mukaan.

Pelko töiden loppumisesta lisää tutkitusti epäasiallisen kohtelun riskiä. Tätä riskiä kasvattaa myös kohtuuton työmäärä ja se, tuleeko hyväksytyksi ja ymmärretyksi työyhteisössä. Myös suuri vasta-aloittaneiden määrä on yhteydessä epäasiallisen kohtelun lisääntyneeseen riskiin.

4. Hienovaraista huomauttelua

”Kollega huomautteli hienovaraisesti tekemisistäni ja kyseli, olinko hoitanut työtehtäväni. Minulle tuli tunne, että kyselyllä oli tarkoitus alleviivata mahdollisia virheitäni tai asioita, joita en ollut tehnyt. Kollega teki minun ja muiden työtehtäviä ja muisti mainita siitä julkisesti ikään kuin hänen olisi täytynyt ne hoitaa, koska me muut emme osaa. Sama kollega myös käskytti minua ja muita työntekijöitä.”
Sairaanhoitaja

SK: Kaikki mikä on ikävää, ei ole kiusaamista. Meillä on usein kiire saada asioille määritelmä, mutta aina ei tarvitse lähteä lokeroimaan. Jos toisen käytös haittaa, se kannattaa ottaa hänen kanssaan puheeksi. Keskustelun voi aloittaa vaikka sanomalla ’Minua mietityttää, että...’ tai ’Minun työhöni on vaikuttanut...’. Puheeksioton ei pidä kuitenkaan jäädä yksilön vastuulle, vaan työyhteisössä pitää olla sitä varten toimintatavat. Työn sujuvuus ja yhteistyön hankaluudet täytyy voida ottaa puheeksi.

Yleensä ottaen sanoisin, että asioita ei vie eteenpäin se, että suhtautuu varauksellisesti muihin ja tarkkailee jatkuvasti, miten minua kohdellaan. Kaikkeen ei kannata takertua. Jollakin voi olla huono päivä tai joku ei vain huomaa tervehtiä. Joskus voi myös miettiä, millainen työyhteisön jäsen olen ja mitä voin itse tehdä.

5. Tönimistä lääkehuoneessa

”Olen sairaanhoitajaopiskelija. Pääasiassa olen kohdannut töissä ihania ihmisiä. Sitten on toinen ääripää eli kollegat, jotka yrittävät pompottaa opiskelijaa. Olen lähemmäs 40-vuotias, joten en ole tähän alistunut. Sen takia olen joutunut eräänlaiseksi silmätikuksi.

Kaikkia tekemisiäni kommentoidaan, mutta harvoin suoraan minulle. Sanomiset kirjoitetaan heippa-vihkoon tai puhutaan esihenkilölle tai selän takana kollegoille. On tuuppimista, tönimistä, välinpitämättömyyttä. Pari kertaa olen ollut lääkehuoneessa jakamassa lääkkeitä, kun eräs vanhempi hoitaja on tullut sinne. Hän ei pyytänyt minua väistämään tai kertonut, mitä lääkettä tarvitsi, vaan kirjaimellisesti tuuppasi minut sivuun. Tätä samaa on ollut myös toimistossa ja ruokasalissa. Kävellään mieluummin päin kuin pyydetään siirtymään syrjään tai odotetaan. Ei tulla auttamaan pyydettäessä. Vähätellään työtä. Ei pidetä ovea auki, vaikka muille pidetään. Ei kunnioiteta, ollaan ylimielisiä. Pieniä asioita, mutta kuormittavia. Jatkan tänä kesänä samassa kesätyöpaikassa ja toivon, että meno on muuttunut.”
Sairaanhoitajaopiskelija

SK: Tämä on vakava tapaus, sillä tuuppiminen ja töniminen ovat väkivaltaa. Fyysisen koskemattomuuden loukkaamista ei pidä sietää. Tämä on selvästi ilmoituksen paikka. Kertoisin tönimisestä esihenkilölle ja työsuojeluun. Kertoo aika ikävää ilmapiiristä, jos tönäisyä ei edes pahoitella. Lääkkeenjako on potilasturvallisuuden kannalta kriittinen tehtävä, joka pitäisi saada tehdä rauhassa.

6. Huutava perehdyttäjä

”Olin vastavalmistuneena ensimmäisessä työpaikassani perehdytysvastaavan kanssa leikkaussalissa. Kaikki oli minulle uutta: potilastietojärjestelmä, anestesiakoneet, ihan kaikki. Potilas oli saatu uneen ja leikkaus alkanut. Perehdyttäjä kysyi minulta, paljonko potilas painaa. Jostain syystä olin unohtanut painon. Yritin katsoa koneelta, enkä hätäpäissäni muistanut, mistä viidestä eri ohjelmasta löydän potilaan painon. Kaiken lisäksi osa ohjelmista oli kirjannut minut ulos. Perehdyttäjä huusi vieressä ja ravisteli käsiään edessäni, enkä enää muistanut edes salasanojani. Lopulta hän kirjautui omilla tunnuksillaan koneelle. Kirurgit ja muu salihenkilökunta katsoivat näytelmää suu auki.

Kun leikkaus oli ohi, perehdyttäjä kysyi, miten meni. Valitettavasti meinasin purskahtaa itkuun ja hän näki sen. En olisi halunnut suoda hänelle sitä iloa. Sanoin, että hänen käytöksensä ei ollut ok. Kerroin tilanteesta myöhemmin myös osastonhoitajalle. Osastonhoitaja pyysi anteeksi perehdyttäjän puolesta ja sanoi, etten ole ensimmäinen. Osastonhoitaja ja apulaisosastonhoitaja olivat aivan ihania, mutta jotkut toiset hoitajat kettuilivat minulle päin naamaa. Jätin unelmatyöni. Sen jälkeen olen arvostanut työpaikkoja, jossa työkaverit ovat ystävällisiä ja kollegiaalisia.”
Sairaanhoitaja

SK: Huomioni kiinnitti se, että osastonhoitaja pyysi perehdyttäjän puolesta anteeksi ja sanoi, että tätä on tapahtunut ennenkin. Osastonhoitajan toiminnassa olisi nyt kehitettävää. Pelkkä anteeksipyyntö ei riitä. Perehdyttäjä ei ole ollut tehtäviensä tasalla, ja se on ollut tiedossa. Ehkä ongelmaan on yritetty puuttua, mutta ei tarpeeksi. Perehdyttäjän käytös vaikuttaa tehokkaalta tavalta päästä uusista ihmisistä eroon. Koetaankohan työpaikan olevan niin vetovoimainen, ettei sillä ole väliä? Olisikohan salihenkilökunta voinut sanoa tilanteessa jotakin, joka olisi auttanut tulokasta? Joillain työpaikoilla syntyy kulttuuri, jossa testataan tämänkaltaisesti muka paineensietoa. Se on vanhakantaista. Mietin myös, onko työpaikan perehdys ylipäänsä suunniteltu kunnolla.

7. Esihenkilöä ei totella

”Olen joutunut esihenkilönä työryhmän kiusaamaksi. Ei tervehditä, ei kuunnella, ohjeita ei haluta noudattaa. Tiimipalavereissa huokaillaan. Tilanne kesti pari vuotta, kunnes voimani loppuivat ja lyhistyin. Paljon otsikoidaan esihenkilöiden toiminnasta, joka koetaan kiusaamiseksi. Esihenkilöt ovat kuitenkin usein todella yksin ja työryhmissä saatetaan ajatella, että esihenkilöä kohtaan voi toimia miten vain.”
Osastonhoitaja

SK: Esihenkilöllä on työnjohto-oikeus. Hänen ohjeitaan on noudatettava, ja jos niin ei tehdä, siihen pitää puuttua. Kertomuksesta välittyy kuva, että esihenkilö on jäänyt yksin, ilman keinoja. Tuntuu kuin valta olisi annettu porukalle. Esihenkilön ei tarvitse olla taikuri, sillä johtamiseen on olemassa koulutusta ja tukea. Apua voi pyytää työterveyshuollosta tai HR:stä. Äärimmäisissä tapauksissa esihenkilö voi antaa huomautuksen, varoituksen ja jopa irtisanoa. Joskus työryhmiä pitää hajottaa.

Toisaalta esihenkilön pitää pystyä ottamaan muita enemmän kriittistä palautetta vastaan, mutta sen pitää liittyä työhön, ei mennä henkilökohtaisuuksiin. Näen usein työssäni, että vanhat epäreiluiksi koetut tapahtumat jäävät painamaan mieltä ja ne muistetaan vielä vuosien päästä. On surullista, jos niitä ei pystytä käsittelemään kunnolla. 

Esimerkkitapaukset ovat Tehy-lehden verkko­kyselystä, johon vastasi 277 lukijaa.