Tunnen hoitotyössä tyydytystä, kun potilaani toipuu tai voi edes hetken paremmin. Ihaillessani työtiimini hoitajan upeaa kädenjälkeä ja taidokasta hoitotyötä. Ollessani paikalla juuri silloin, kun apua, tukea ja lohdutusta kaikkein eniten kaivataan.
Mikään ei voita hetkeä, kun hoidettavani läheisen kasvoille ilmestyy helpotusta kuvaava ilme. Voidessani sanoa hänelle, että läheisesi on nyt turvallisissa käsissä. Ne ovat hoitotyössä samaan aikaan arkisia ja elämää mullistavia hetkiä.
Inspiroivaa on sekin, kun pahin on ohi ja potilas kiittää saamastaan hyvästä hoidosta. En voisi olla ylpeämpi työtiimistäni ottaessani kiitokset hyvillä mielin vastaan.
Helposti tulee vain pysähdyttyä kertaamaan työssä sattuneita virheitä. Tulisi oppia pysähtymään sitäkin pidemmäksi ajaksi onnistumisten äärelle, pohdin itsekseni.
Lyhen taukoni aikana huomasin, kuinka onnistuneiden kohtaamisten ja työsuoritusten äärelle pysähtyminen kasvattaa resilienssiä. Sillä tarkoitan kykyä pärjätä ja palautua yllättävissä tilanteissa. Hoitajana kun tarvitsen mielen joustavuutta ja soveltamiskykyä usein silloin, kun olen siihen vähiten ehtinyt varautua.
Hoitotyössä kohtaamani vastoinkäymiset myös kasvattavat. Tiukassa hoitotyön tilanteessa löysin itsestäni taitoja ja vahvuuden. Huomasin olevani hoitajana kriisitilanteissa selkeä ja toimintakykyinen.
Suunnatessani taukohuoneesta kohti potilashuonetta olin tullut ajatuksissani loppupäätelmään. Mahdottomiltakin vaikuttavissa tilanteissa asioihin voi vaikuttaa. Silloin voi istua alas, priorisoida tehtävälistan mielessään uudelleen ja lähteä tekemään kaikkein tärkeintä hoitotyötä: kohtaamaan ihmisiä.
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
