Osaanko olla lähellä? Olen vaihtanut vaippoja, mutta silti se ja moni muu perusasia vaatii harjoittelua

Ensimmäisen perushoidon työharjoittelun lähestyessä olemme päässeet koulussakin treenaamaan erilaisia käytännön taitoja luentojen lomassa. Vaikka tiedän olevani täysi noviisi, ovat ne punaiset ambulanssihousut, joista kirjoitin täällä, tuoneet kumma kyllä hieman itsevarmuutta tekemiseen. Sitä paitsi ensimmäisen harjoituspäivän jälkeen huomasin, että muitakin jännitti. En ollut ainoa, jonka kädet aluksi hieman tärisivät koulukaveriin piikkiä pistäessä tai verta sormenpäästä ottaessa. Eikä ihme, sillä itselleni, kuten myös useimmille muille tilanteessa olleille, tuo oli ensimmäinen kerta ikinä. Toinen kerta on aina helpompi, oli kyse mistä tahansa.

Entä sitten liinavaatteiden vaihto sänkyyn samalla, kun siinä makaa liikuntakyvytön potilas? Tai ruoan syöttäminen ja vaipan vaihto? Sängyssä olevan ihmisen peseminen? Henkilön auttaminen makuulta pyörätuoliin, kun hän ei itse pysty liikuttamaan jalkojaan? Menehtyneen potilaan, meidän tapauksessamme vielä nuken, irrottaminen piuhoista, riisuminen, pukeminen ja peittely valkoisella lakanalla? Kaikki nämä ovat asioita, joita tapahtuu terveydenhuollossa joka päivä. Kaikki ne ovat myös asioita, joita itse en aiemmissa töissäni ole tullut edes ajatelleeksi. 

Ollaan lähellä ihmistä. Koulussa olen huomannut, että se onneksi tuntuu itselleni luontevalta. Kun tekemäänsä asiaan keskittyy, ei tule edes kiinnittäneeksi huomiota siihen, miten lähellä toista ihmistä onkaan. Silti koulu on eri juttu kuin oikea tilanne. Tulenhan ensimmäisessä harjoittelussa työskentelemään iäkkäiden ihmisten kanssa, joiden keho voi olla hauras ja voimat vähäiset. Ja se, mikä hoitajille on arkipäivää ja rutiinia, on itselleni uusien asioiden opettelua.

Toki olen syöttänyt kolmea tytärtäni heidän lapsuudessaan. Olen vaihtanut vaippaa, pessyt kaikenlaisia eritteitä, kantanut, nostanut ja kuljettanut, hoitanut kuumeista ja hourailevaa, oksennustaudista kärsivää tai korvakipuista lasta. Mutta vastaavien asioiden tekeminen vieraalle aikuiselle ihmiselle on eri juttu. Ja koska koulussa harjoittelu ei vastaa aivan todellisuutta – vaippakin laitettiin housujen päälle – tiedän, että eniten opin sitten, kun pääsen tositoimiin. On päiviä, jolloin oma pärjääminen alalla mietityttää. On päiviä, jolloin uskon, että minusta tulee loistava hoitaja.

Pelkät perusasiat ovat avanneet silmäni jo varsin suuriksi. Jokainen koulupäivä arvostukseni hoitajia kohtaan nousee entisestään. Tilaisuuden tullen muistan mainita hoitoalalla työskenteleville tuttavilleni siitä, miten tärkeää työtä he tekevätkään. Mitä enemmän opin, sitä enemmän ymmärrän, että maamme tulee olemaan pulassa, jos väki joukkopakenee hoitoalalta nopeammin kuin meitä keltanokkia on tulossa sinne. 

Perusasioilla on aina merkitystä. Ne ovat tärkeät kunnon kohottamisessa, talon rakentamisessa, uuden opiskelussa ja ihmisten hoitamisessa. Kiitos ja arvostus ovat kauniita eleitä, mutta niillä ei makseta vuokraa, ei osteta ruokaa tai taaperolle uutta talvihaalaria. Taito perusasioiden tekemiseen tulee toiston ja kokemuksen kautta. Toivon, että sitä taitoa ja kokemusta, jota Suomessa hoitoalalla on, ei päästetä katoamaan, vaan sille annetaan sen ansaitsema, riittävä ja kunnollinen korvaus. Perusasia sekin monessa ammatissa, miksei sitten hoitajilla?

Seuraa blogia Facebookissa! Tervetuloa myös Instagramiin.