Kuva: Unsplash / Zen Hu

Ihminen kasvaa ja unelmat muuttuvat

On syyskuun ensimmäinen, ja seison punaisissa ambulanssihousuissa Yrkeshögskolan Arcadan jumppasalissa Helsingissä. On pakko nipistää itseäni – tällaisiin housuihin kuvittelin itseni ennen pääsykoetta, ja nyt sellaiset ovat jalassani!

Kyseessä on toinen opiskeluviikkoni, ja housut ovat itseäni puolta nuoremman tutorini. Tutorini on samaa ikäluokkaa kuin kaksi vanhinta tytärtäni, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa. Testaan housuja, jotta osaan tilata itselleni oikeankokoiset tulevia harjoitustilanteita ja simulaatioita varten.

Kun katson itseäni peilistä, tuntuu, että sydämeni halkeaa onnesta. Tässä olen nyt, 44-vuotiaana, takana pitkät urat toimittajana ja liikunta-alalla. Nyt minusta tulisi ensihoitaja.

Täysin uuden alan opinnot olivat pyörineet mielessäni jo pitkään, mutta vaativa päivätyö yhdistettynä sivutoimiseen yrittäjyyteen ei jättänyt tilaa uudelle. Sitten alkoi tuntua siltä, että en voisi loputtomiin lykätä haaveitani. Nuoremmaksi en muuttuisi, enkä samalla voinut olla ajattelematta, että työvuosia on edessä, jos ei kolmeakymmentä, niin liki sitä. En pystyisi tekemään niin pitkään sellaisia töitä, joita kohtaan en tuntenut enää samaa paloa kuin aiemmin. En ehkä pystyisi myöskään antamaan itselleni anteeksi, jos en uskaltaisi mennä kohti haaveitani ja tavoitteitani ja sitten eläkkeellä harmittelisin, että olisinpa uskaltanut.   

Olin siis onnekas, koska tiesin, mitä kohti halusin kulkea, kun vain oikeasti tohtisin. Tiesin, että esimerkiksi moni ikäluokkaani oleva tuttava ja entinen kollega etsi kuumeisesti uutta suuntaa, mutta ei tiennyt, mitä ammatillisesti halusi. Minä tiesin, ja vaihtoehtoja oli kolme mielestäni yhtä hyvää: minusta tulisi poliisi, ensihoitaja tai nuorisotyöntekijä. Halusin kliseisesti tehdä jotain, jolla on merkitystä. Jotain, jolla on merkitystä minulle, jolla on merkitystä muille ihmisille ja yhteiskunnalle.

Olen sosiaalinen ja auttavainen luonne ja hyvä ihmisten kanssa. Alkoi tuntua, että nämä lahjani menevät hukkaan aiemmissa hommissani. Toimittajan työssäkin oltiin pitkälti enää puhelimessa ja tietokoneella.

En kuitenkaan suin päin sännännyt kohti uutta, vaan ensin muokkasin työnkuvaani. Olin aiemmin vaihtanut kirjoittavan toimittajan työn ensin tietokirjojen kustannustoimittajan työhön ja myöhemmin tuottajaksi ja asiakkuuspäälliköksi. Olin unelmatöissä, mutta en lopulta kuitenkaan omissa unelmatöissäni. Se kaikki oli vain tekohengitystä. Oli tullut aika muuttaa suuntaa ja olla rohkea. Se tuntui samaan aikaan kauhealta ja ihanalta. Vuodenvaihteessa jättäydyin kokopäiväiseksi yrittäjäksi valmentamaan kuntojuoksijoita, kirjoittamaan lehtijuttuja, luennoimaan ja kannustamaan ihmisiä voimaan paremmin. Samalla päätin hakea tulevana keväänä opiskelemaan.

Nyt takana on huikea kolmen viikon kokemus uudesta. Vaikka vieläkin tuntuu hullulta vaihtaa johonkin, jossa en oikeasti osaa mitään ja olen täysin keltanokka, en voisi olla onnellisempi opinnoistani. En, vaikka Instagramissa muutama varoitti minua jo kesällä, että vielä se hymy hyytyy ja ilo vaimenee. "Olet vaihtamassa kovalle alalle!" 

Suurin osa onneksi tsemppasi kuullessaan uusista tuulista. Ja onnekseni tunnen useita hoitoalalla työskenteleviä, jotka ovat jaksaneet kannustaa ja keskustella ja kertoa myös alan hyvistä puolista. Elämänkokemusta on itselleni karttunut monenlaista, enkä koe katsovani uutta polkuani saati elämää itsessään ollenkaan ruusunpunaisin silmälasein. Ja vaikka suuri osa kouluni opettajista on kanssani samaa ikäluokkaa ja suuri osa luokkalaisistani voisi olla lapsiani, tunnen olevani omieni joukossa. (Eikä kukaan sitä paitsi ole tehnyt numeroa iästäni, ja meitä hieman aikuisempia on luokallani kaksi muutakin.)

Kodistamme kouluihin suuntaa aamuisin sekä viidesluokkalainen että minä, ja se tuntuu niin oikealta ja innostavalta.

Tervetuloa siis seuraamaan matkaani hoitotason ensihoitajaksi. Veikkaan, että se tulee sisältämään ainakin paljon erilaisia tunteita epätoivosta iloon. Perheellisenä voi olla haastavaa yhdistää täysin uuden alan opinnot ja yrittäjyys, mutta olen niin onnellinen jo pelkästään siitä, että olen uskaltanut kokeilla ja mennä kohti haaveitani. 

Ihminen kasvaa ja unelmat muuttuvat. Se on inhimillistä. 

Kommentit

Käyttäjän Annica kuva

Siirryin myös syksystä sairaanhoitajan opinnoista ensihoitajan linjalle Arcadassa. Ikää lasissa 48😁 Tästä tekstistä tunnistin omat ajatukseni monesta kohtaa. Tsemppiä opiskeluun!💪

Käyttäjän Jenny kuva

Kiitos kommentistasi Annica – mahtavaa! Ihana kuulla, että ikätovereita on myös muilla vuosikursseilla. Kiitos samoin, tule nykäisemään hihasta, jos törmätään koululla :)

Käyttäjän Ex ensihoitaja kuva

Kyllä se hymy hyytyy kun alkavat säännölliset tulot tulla. Itse poistuin alalta juurikin kehnon palkkatason vuoksi, toki jos ei ole lainoja tai velkoja, nii kyllähän sitä siirtotaksiakin ajaa. Ja niin harvoihin paikkoihin pääset töihin hoitotasolle suoraan koulusta. Vinkkinä työpaikkojen ja harjoittelupaikkojen suhteen, että pk-seudun yksityiset kannattaa kiertää kaukaa, jos meinaa jotain oppia, eikä pelkää siirtorahtia ajaa.

Käyttäjän Jenny kuva

Kiitos kommentistasi Hymy hyytyy – olen kanssasi samaa mieltä – palkkataso hoitoalalla (ja toki esimerkiksi myös pelastajan, poliisin tai vaikka sosiaalityöntekijän töissä) on matala, mikä ei varmaan kellekään ole epäselvää. Nähtäväksi jää, mitä lähivuosina tässä asiassa tapahtuu, tuleeko muutosta. Se on myös asia, minkä takia tuskin jätän kokonaan töitäni valmentajana, kirjoittajana tai luennoijana. Lähes koko työikäni on toimeentulo tullut useasta purosta, myös silloin, kun olen ollut muilla päivätöissä.
Tavoite on kyllä oppia niin paljon kuin mahdollista, joten toivon, että harjoittelupaikkojen ja -ohjaajien kanssa lykästää. Sekin jää nähtäväksi!
Kaikkea hyvää sinulle uusiin tuuliin.

Käyttäjän Sonja kuva

Hienoa Jenny!! Onnea opintoihin ja kaikkeen uuteen. Ei hymyn tarvitse hyytyä vaikka ylä- ja alamäkiä vuoroin tuleekin. Sehän se suola kaikessa uudessa onkin. Tällä hetkellä itse 43v. ja valmistuin sh:ksi 2016 ja nyt Yamk -opinnoissa. Perhettä on ja sitä kuulua elämän kokemusta, jota jokaisella karttuu. En koe olevani valmis missään ja uusia suunnitelmia roppa kaupalla. Kun vain tietäisi, mihin suuntaan sitä lähtisi :)

Käyttäjän Jenny kuva

Kiitos Sonja kivasta viestistä! Ja näinhän ne ylä- ja alamäet kuuluvat elämään, joten työelämässäkään ei niiltä voi välttyä (eikä kyllä ole vältytty tähänkään asti). Ihanasti sanot, että se on se suola. Niinhän se on. Jotenkin pystyn samastumaan sun viestiin todella hyvin :) Mukavaa alkanutta viikkoa!

Käyttäjän Jarkko S kuva

Tällaisia tarinoita on aina kiva lukea! Alalle vaan rohkeasti, jokaisessa alassa on aina ne molemmat puolet. Henkisen pääoman keräämisen suhteen on sote-alan kanssa vaikea kilpailla, palkalla toki helpostikin. Aina se ei ole kuitenkaan kaikki, vaikka toki elämää määrittääkin. Aina voi olla myös hybridi, ja hyödyntää muutakin osaamistaan, kuten varmastu teetkin. Hieno juttu! Blogi lähti seurantaan! :)

Käyttäjän Jenny kuva

Kiitos Jarkko S!
No näinhän se on, en ole varmasti sellaisia töitä koskaan tehnyt, jossa olisi aina kivaa. Eihän elämässä muutenkaan ole vain mustaa tai valkoista. Ja toi hybridi oli muuten tosi hyvin sanottu, aion ottaa käyttööni, kiitos! Just semmonen musta varmaan tuleekin sitten "isona", koska oonhan sitä ollut jo pitkään muutenkin.

Käyttäjän anuk kuva

Ihan mahtavaa! En tunne sinua, seurannut vanhan blogisi puolella, mutta mulle tuli sellainen tunne, että tuo on just sun juttu. Tuut olemaan varmasti tosi hyvä siinä! Ai että, ihanaa syksyä sulle <3

Käyttäjän Jenny kuva

Kiitos ihanasta kannustuksesta Anuk!
Mukavaa syksyä myös sinulle!