Unsplash: Eutah Mizushima

Hoitaminen on erikoisosaamista – miksi tätä ei vieläkään tunnusteta?

Olen työskennellyt 23 vuotta teho-osastolla. Pääsin suoraan koulun penkiltä töihin silloiselle kirurgian teho-osastolle. Seinänaapurissamme sijaitsi toinen osasto, sisätautien teho-osasto. Meillä oli yhteinen takakäytävä, jonka toisessa päässä saattoi lounastauolle mennessä nähdä ”niitä sisätautihoitsuja”.

2000-luvun alussa osastomme yhdistettiin niin tilojen kuin henkilökunnankin suhteen. Perusteena yhdistämiselle oli uskoakseni henkilöstön tehokkaampi käyttö. Kirurginen teho-osasto toimi pitkälti elektiivisten leikkauspotilaiden ympärillä ja sisätautiteho taas miltei täysin päivystyksellisen toiminnan sanelemana. Toisella osastolla saattoi olla ylikuormitusta, mikä aiheutti lisätyövoiman tarvetta, ja toisella taas rauhallista ja reilusti työntekijöitä. Lisäksi tuohon aikaan oli myös tapana perustaa isoja sekatehoja. 

Yhdistyminen oli stressaavaa aikaa. Ennen yhdistymistä suunniteltiin, ennakoitiin ja pohdittiin. Kuultiin juoruja, huhuja, kauhuskenaarioita ja mielipiteitä. Yhdistymisen jälkeen tehtiin töitä hiki päässä, kiireessä, epävarmoina omasta osaamisesta, tuntemattomien potilasryhmien ja vieraiden kollegojen kanssa. Puhuttiin pahaa uusista työkavereista, vellottiin ikävässä, väsyttiin, juoruttiin ja vaihdettiin työpaikkaa. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Muistan aina ensimmäisen aamuvuoroni uudella aikuisten teho-osastolla: sain hoidettavakseni akuuttia keuhkokuumeetta sairastavan, hyvin perussairaan potilaan. Kaikki muut potilashuoneen hoitajat olivat peräisin sisätautiteholta ja vaikuttivat valtavan osaavilta, fiksuilta ja päteviltä. He olivat kaikki myös jostain syystä hillittömän pitkiä, enkä tiennyt heistä yhdenkään nimeä. 

Seuraavina kuukausina ja vuosina huomasin, miten paljon erityisosaamista kukin potilasryhmä vaatii hoitajaltaan. Sisätautipotilaat olivat minulle täysin uusi maailma. Sairauksien diagnoosit, oireet, hoito-ohjeet ja lääkitykset poikkesivat kirurgisista melko lailla. Näitä potilaita jo vuosia hoitaneilla hoitajilla oli uskomaton määrä tietoa, taitoa ja kokemusta juuri siitä kaikesta, mikä minulta kirurgisen teho-osaston hoitajana uupui. Sama toistui toiseen suuntaan. Sisätautitehon hoitajille kirurgisten potilaiden hoito oli uutta ja erilaista, ja heidänkin hoitamisessaan tarvittiin erityisosaamista ja tietotaitoa. 

Sama erityisosaaminen koskee ihan kaikkia sairaanhoitajan töitä. En tehohoitajana osaisi toimia silmäpolilla tai lastentautien vuodeosastolla traumatologian osastosta puhumattakaan. En osaisi valmistella leikkaussalissa instrumenttipöytää tai toimia triage-hoitajana päivystyksessä. Siltikin tuntuu siltä, että joissain ”ylempänä” ajatellaan sairaanhoitajan työn olevan jollain lailla samanlaista erikoisalasta huolimatta. Sairaanhoitotyön tekijäksi voidaankin milloin tahansa siirtää joku mistä tahansa. Se tuntuu minusta oudolta ja potilaan kannalta myös vaaralliselta.  

Tällainen sairaanhoitajan erityisosaamisen huomiotta jättäminen näkyy esimerkiksi erilaisten sairaalaosastojen yhdistämisissä, kun henkilökunta alkaa tehdä kahden eri erikoisalan hoitotyötä. Kun erityisosaamista ei huomioida, hoitajat kokevat arvostuksen puutetta. Työn hallinnan kokemus vähenee. Se taas aiheuttaa monelle stressiä, sillä sairaanhoitaja tuntee kyllä vastuunsa potilaan hoidosta ja potilasturvallisuudesta.

Hoitajan työ on nykypäivänä vaativaa erikoisosaamista. Vanhanaikainen kuvasto pyyhkeellä potilaan hikikarpaloita otsalta kuivaavasta hoitajasta joutaa jo romukoppaan. 

Kommentit

Käyttäjän Margareta Norrgård kuva

Turvallisuus, erityisosaaminen, tieto, työrauha, syventyminen ovat niinkuin Sanna Nerjanto kirjoittaa ovat 'tositärkeitä'.

Mainos
Mainos