Sanna Nerjanto

Naiset ovat tottuneet turvattomuuteen – ja juuri siksi siitä on puhuttava

Kuvateksti
Unsplash: Mika Baumeister

”Text me when you get home!” Kyseinen lause on näkynyt monen sometilillä viime viikon aikana. Lause liittyy Iso-Britanniassa siepatun ja murhatun naisen tapaukseen. Nainen oli ollut kävelemässä kotiin ystävänsä luota eräänä iltana, kun mieshenkilö sieppasi naisen ja murhasi hänet.

Tapaus on herättänyt ihmiset jälleen puhumaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, seksuaalirikoksista, uhkailusta, perään huutelusta ja luvattomasta koskettelusta. Asian ympärillä pyörivä keskustelu kertoo turvattomuuden tunteesta, jota suurin osa naissukupuolesta yhteiskunnassa kokee. Valitettavasti Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Kotimaamme on naiselle turvaton. Sitä tosiasiaa ei voi kieltää, vaikka mieli tekisi ja silmänsä sulkisi. 

Asiaa on väännetty tietysti myös siihen suuntaan, etteivät kaikki miehet raiskaa tai käyttäydy uhkaavasti naisia kohtaan. ”Not all men!” Sehän on tietystikin selvä, me naisetkin tiedämme sen. Ongelma onkin siinä, ettemme voi tietää kuka perässä kulkevista tai vastaan tulevista tuntemattomista miehistä on turvallinen, kuka vaarallinen.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Oman turvallisuutemme vuoksi meidän on suhtauduttava varoen kaikkiin. Se ei ole mukavaa edes meistä naisista emme me haluasi pelätä kaikkia mieshenkilöitä, tarkkailla ympäristöämme ja varautua pakenemaan. 

Joidenkin ihmisien reaktio näiden asioiden ääneen sanomiseen on epäusko. Tapahtuuko tuollaista muka ihan oikeasti? Eiköhän tuo ole liioittelua? Minä ainakin ottaisin kohteliaisuutena, jos joku huutelisi perääni. Minä en ole koskaan tuollaista kokenut, joten se ei voi pitää paikkaansa! 

Naisiin kohdistuvalla väkivallalla ja erimuotoisella väärin kohtelulla on pitkä historia, emmekä siksi huomaa kaikkea asiaan liittyvää. Olemme surullisen tottuneita siihen. Keskustelu kääntyy miltei aina uhriin ja hänen käytökseensä. Ja muuttuu syyllistäväksi. Silläkin on pitkä historia, ja juuri sen takia moni jättää asioista kertomatta, koska ajattelee itse jotenkin aiheuttaneensa päällekarkauksen tai ahdistelun. 

Varmaan jokaiselle naiselle on pienestä tytöstä asti opetettu, että liikkumista kannattaa välttää pimeällä, sivukadulla, puistossa, liian myöhään ja yksin yöllä. Meidän naisten täytyy tarkkailla humalatilaamme, pukeutumistamme, meikkaamistamme ja käyttäytymistämme, ettemme antaisi ”väärää kuvaa” mahdolliselle ahdistelijalle. Kaikki edellä mainitut asiat on meihin varmasti rakkaudella iskostettu. Ajateltu, että näin suojelen omaa tytärtäni ja siskoani. Mutta vastuu siinä siirretään naiselle, mahdolliselle uhrille. 

Olen itse noudattanut opittua kaavaa, kuten niin moni muukin. Olen kantanut laukussani hiuslakkapulloa, puristanut nyrkissäni avaimia valmiina iskuun, pitänyt mukanani painavaa sateenvarjoa. Olen ostanut hälyttimen käsilaukkuun päällekarkauksen varalta, kulkenut pidemmän reitin kotiin kiertääkseni yöllisen puiston.

Minun rintojani ja takapuoltani on puristeltu lupaa kysymättä satoja kertoja, tuntematon mies on työntänyt kätensä haarojeni väliin monia kertoja. Läheisyyteeni on työnnytty kielloista huolimatta ja minua on seurattu autolla hiljaa vieressä ajaen. On pyydetty pakettiauton kyytiin ajelulle aamuyöllä kotiin kävellessäni, perääni on lähdetty kiihtyvin askelein ja minut on piiritetty usemman miehen toimesta kadulla.

En pidä kuulokkeita korvissa illalla tai yöllä, sillä silloin en kuulisi lähestyviä askeleita. Varmistan selustani ennen kuin avaan rapun oven kotiin tullessani. Välttelen katsekontaktia kadulla miesten kanssa. Vaihdan kadun puolta, jos vastaani tulee miesjoukko. Mietin pakoreittejä, lyömäaseita ja hulluksi tekeytymistä ennalta. 

Miksi kirjoitan tästä blogia Tehy-lehteen? Koska sosiaali- ja terveysalojen ammattilaisina kohtaamme näitä naisia työssämme. Esimerkiksi raiskattu ei koskaan ole vastuussa tapahtumasta, vaikka olisi humalassa ja minihameessa kulkenut yksin puistossa. Raiskaus on aina tekijän vastuulla. Ei uhrin. Meidän kaikkien tehtävänä on miettiä, miten naisiin suhtaudumme ja miten teemme heidän elämänsä turvallisemmaksi. Erityisesti miessukupuolen on osallistuttava näihin talkoisiin, sillä ilman teidän osuuttanne ei naisten maailma muutu paremmaksi. 

Tehy-lehden bloggaaja Sanna Nerjanto.
Kirjoittajana

Sanna Nerjanto

Olen ollut tehohoitajana yli 20 vuotta. Lisäksi työskentelen seksuaalineuvojana, defusing-ohjaajana ja työnohjaajana. Ihmettelen ihmissyyttä ja tarkkailen elämää positiivisten mutten ruusunpunaisten lasien läpi.

Katso kaikki kirjoitukset