Unsplash: Markus Spiske

Takaisin normaaliin – ko?

Korona-epidemian toisen aallon jyllätessä maassamme jaksaminen tämä kaiken viruksen torjunnan ja taudin leviämisen ehkäisyn keskellä alkaa olla kaikilla lopussa. Minullakin. En jaksaisi miettiä jatkuvasti käsien pesua, käsidesiä, maskeja, turvavälejä ja tartuntalukuja. Olen kyllästynyt edellisistä asioista valittajiin, viruksen todenperäisyyttä epäileviin, salaliittoteorioihin, maskin hyödyistä väitteleviin. Ja että voiko se perustervekin muka tämän taudin saada? Ja miksi baarien täytyy mennä kiinni aikaisemmin, että tietääkö se virus muka mitä kello on? Ja. Niin. Edespäin. En jaksaisi. 

Normaaliuden kaipuu vaivaa minua kovasti. Haluaisin kääntää kellon taaksepäin. Tai en sentään. Haluaisin siirtää kelloja eteenpäin. Aikaan rokotusten aikaansaaman laumasuojan jälkeen. 

Haluan hypätä aikaan, jolloin voin istahtaa ystävän kanssa täpötäyteen kahvilaan ja höpötellä sydämeni kyllyydestä, tuntitolkulla. Kaipaan aikaan, jolloin minun ei tarvitse muistaa pakata maskeja laukkuun ja miettiä kulkureittiäni maskien riittävyyden mukaan. Haluan ravintolaan syömään, isolla porukalla, nauraa ja puhua kovaan ääneen. Kaipaan pikkujouluja, konsertteja ja joulurauhan julistusta kuohuviineineen ystäväporukassa. Haluan treenata salilla ilman jokaisen kädensijan puhdistamista ja käydä tankotanssitunneilla ilman syyllisyyttä. Tahdon matkustaa. Helsinkiin, Lappiin, Espanjaan. Ihan minne vain. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

En jaksa enää yhtään Zoomia tai Teamsiä. Haluan takaisin normaaliin. 

Tässä olotilaani jupistessa silmiini sattui osuva miete:

”In the rush to return to normal,

let’s use this time to consider

which parts of normal

are worth rushing back to.” (Dave Hollis)

Normaaliin tilaan kiirehtiessäni olisikin kenties hyvä pysähtyä miettimään mikä on se ”normaali”, jota niin kovasti haluan takaisin.

Käsien peseminen on tuskin koskaan huono asia tai yskiminen sekä aivastaminen hihaan. Flunssaisena turvavälin pitäminen kanssaihmisiin toiminee jatkossakin. Ja se, ettei kipeänä oikeasti mene treenaamaan, kampaajalle tai töihin. Aina välillä kokouksia ja koulutuksia voisi yhäkin pitää etänä; ei tarvitse matkustaa paikasta A paikkaan B ja kukkaron lisäksi luontokin kiittää. 

Osa lapsiperheistä tykästyy varmasti siihen, että vanhemmat ovat enemmän läsnä kotona matkustamisen vähennyttyä. Harrastusten ollessa tauolla on enemmän aikaa lähimmäisille. Opettajien ammattitaito on ehkä etäkoulun myötä huomattu ja tunnustettu. Julkisen sairaanhoidon merkitys on yhteiskunnalle kirkastunut?

Millaiseen normaaliin siis itseasiassa haluankaan takaisin? 

Mainos
Mainos