Korona-epidemian toisen aallon jyllätessä maassamme jaksaminen tämä kaiken viruksen torjunnan ja taudin leviämisen ehkäisyn keskellä alkaa olla kaikilla lopussa. Minullakin. En jaksaisi miettiä jatkuvasti käsien pesua, käsidesiä, maskeja, turvavälejä ja tartuntalukuja. Olen kyllästynyt edellisistä asioista valittajiin, viruksen todenperäisyyttä epäileviin, salaliittoteorioihin, maskin hyödyistä väitteleviin. Ja että voiko se perustervekin muka tämän taudin saada? Ja miksi baarien täytyy mennä kiinni aikaisemmin, että tietääkö se virus muka mitä kello on? Ja. Niin. Edespäin. En jaksaisi.
Normaaliuden kaipuu vaivaa minua kovasti. Haluaisin kääntää kellon taaksepäin. Tai en sentään. Haluaisin siirtää kelloja eteenpäin. Aikaan rokotusten aikaansaaman laumasuojan jälkeen.
Haluan hypätä aikaan, jolloin voin istahtaa ystävän kanssa täpötäyteen kahvilaan ja höpötellä sydämeni kyllyydestä, tuntitolkulla. Kaipaan aikaan, jolloin minun ei tarvitse muistaa pakata maskeja laukkuun ja miettiä kulkureittiäni maskien riittävyyden mukaan. Haluan ravintolaan syömään, isolla porukalla, nauraa ja puhua kovaan ääneen. Kaipaan pikkujouluja, konsertteja ja joulurauhan julistusta kuohuviineineen ystäväporukassa. Haluan treenata salilla ilman jokaisen kädensijan puhdistamista ja käydä tankotanssitunneilla ilman syyllisyyttä. Tahdon matkustaa. Helsinkiin, Lappiin, Espanjaan. Ihan minne vain.
