Babak Afarin on sisustanut kotinsa mustalla, harmaalla ja valkoisella. Kuva: Kristiina Kontoniemi

Babak Afarin: Ensin ajattelin, voiko täällä edes elää

Babak Afarin sai Suomesta ammatin ja vakituisen työpaikan kolmessa vuodessa. Erityisen iloinen hän on omasta kodistaan.

Vaikka olen iranilainen, synnyin perheemme kuopuksena Irakin puolella, pakolaisleirillä. Ihmiset kyhäsivät taloja vaihtelevista materiaaleista: savesta, pellistä, tiilestä ja puusta.

Vietin niissä oloissa neljä ensimmäistä vuottani. Muistan vain, että halusin kiihkeästi sodan loppuvan. Sotaa en toivoisi kenellekään, missään, koskaan. Elämä rauhoittui, kun perheemme pääsi palaamaan kotimaahan.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Nuorena miehenä halusin lääkäriksi. Kun olin valmistunut ylioppilaaksi, luin yliopistossa vuoden verran lääketiedettä.

Yksi siskoistani muutti Suomeen ja alkoi opiskella lähihoitajaksi Jyväskylässä. Minä tulin hänen perässään vuonna 2008, pakkasten paukkuessa.

Aluksi ihmettelin, että voiko täällä edes elää! Olin tottunut siihen, että talvisin on vähintään 10–15 lämpöastetta, kesällä triplasti.

Sain työvoimatoimistossa asiallisen vastaanoton. Jouduin kuitenkin odottamaan kaksi kuukautta ennen kuin sopiva suomen kielen kurssi alkoi. Opinnot etenivät mukavasti. Osasyy oli ehkä se, että olin aina ollut kiinnostunut kielistä. Iranissa opiskelin persiaksi, vaikka äidinkieleni on kurdi.

Suomessa kuulin, että minun pitäisi opiskella lääkärin ammattiin vähintään 10 vuotta kieliopinnot mukaan lukien. Sitä en halunnut. Ymmärsin voivani ­auttaa ihmisiä yhtä hyvin sairaanhoitajana.

Ensin ryhdyin suorittamaan lähihoitajan tutkintoa. Yhden työharjoitteluistani tein yksityisessä hoivayksikössä, jossa asui seitsemän muistisairasta vanhusta. Tiedustelin pian, pääsisinkö sinne keikkatyöhön.

Kun tulostani oli kulunut kaksi vuotta, minulla oli sekä ammatti että työtä. Koulutuspolkuun ei tullut katkosta, sillä pääsin jatkamaan ammattikorkeakouluun. Tein sairaanhoitajan opintoja ja töitä rinnakkain. Eniten jousti työnantaja, joka pyrki antamaan työvuoroja opintorytmiini sopivasti.

Vuonna 2014 ryhdyin säästämään pienen summan joka kuukausi asuntoa varten. Pankin mukaan rahaa tarvittiin noin kymmenen prosenttia ostohinnasta. Kun ei käy baarissa, polta tupakkaa tai juo alkoholia, rahaa säästyy. Olen sitä mieltä, että taloustilanne on pitkälti kiinni omista valinnoista.

Valmistuin sairaanhoitajaksi kahdessa ja puolessa vuodessa, toukokuussa 2015. Vaihdoin saman tien lähihoitajan työt sairaanhoitajan pätevyyttä edellyttäviin tehtäviin. Sain kesäpestin Keski-Suomen keskussairaalan päivystys- ja infektio-osastolta, jossa työskentelen yhä. Työni on monipuolista, haastavaa ja antoisaa. Koen hoitotyön sataprosenttisesti omakseni. Kaikissa tilanteissa voi kysyä neuvoa ja apua työkavereilta. Homma toimii!

Kurdin, persian ja suomen kielen taidoistani on ollut hyötyä, sillä olen tehnyt keikkatyötä jyväskyläläisessä tulkkipalvelufirmassa. Olen ollut tulkkina esimerkiksi lastensuojelussa ja käräjäoikeudessa ja saanut nähdä maahanmuuttajien arkea monesta näkökulmasta. Kiitollisuuteni on kasvanut: kaikilla asiat eivät ole niin hyvin kuin minulla.

Vajaat kolme vuotta sitten ostin 73-neliöisen rivitaloasunnon Jyväskylän Nenäinniemestä. Kotini terassille kantautuu vain luonnon ääniä. Sisällä on modernia sisustusta, väreinä mustaa, harmaata ja valkoista.

Tällä hetkellä olen onnellisesti kihloissa. Vuorotyötä tekevänä nautin oleilusta kotisohvalla ja leffahetkistä oman kullan kainalossa.

 

Vuonna 1989 Babak Afarin ikuistui kuvaan isoveljensä sylissä (vas.).

 

Babak Afarin

33-vuotias sairaanhoitaja Jyväskylästä.

Jos en olisi hoitoalalla,

unelmani olisi työskennellä elokuvaohjaajana.

Teksti Erja Taura-Jokinen

Mainos
Mainos