Ensihoitaja Kai Mäntyläkentän pitkäaikainen haave rauhanturvaajaksi pääsystä toteutui vuosi sitten. Kuva: Jussi Tuokkola

Ensihoitaja rauhanturvaajana Lähi-idässä: Ryhmähenki vie läpi pahankin paikan

Ensikomennus rauhanturvaajana vei Kai Mäntykentän Libanoniin.

Haave rauhanturvaajaksi lähtemisestä syntyi 2000-luvun puolivälissä, kun Kai Mäntykenttä opiskeli lähihoitajaksi. Kiinnostus kasvoi sitä myötä, kun Kai kohtasi tuttaviaan, joilla oli tuoreita kokemuksia Kosovon komennukselta.

– Hain ja pääsin mukaan rauhanturvaajien valmiusryhmään, mutta kutsua ei silloin kuulunut. Elämä pyöri akselilla työ, koulu ja parisuhde.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kai on alanvaihtaja. Työuransa hän aloitti isänsä tavoin sähköpuolen hommissa. Pian äidin kokemukset hoitotyöstä alkoivat kiinnostaa niin paljon, että hän lähti opiskelemaan lähihoitajan tutkintoa silloisten työkavereiden kannustamana.

– Mietin, mitä asioita arvostan, ja terveydenhuolto kiinnosti. Koska isäni oli paljon sairaalahoidossa, ympäristö oli tullut tutuksi. Sairaala ei tuntunut vieraalta ja pelottavalta, vaan paikalta, jonne tullaan hoitoon ja paranemaan.

Kai valmistui monimuoto-opiskelun myötä ensin lähihoitajaksi ja jonkin aikaa työtä tehtyään sairaanhoitajaksi ja hoitotason ensihoitajaksi. Opinnot tähtäsivät koko ajan ensihoitoon.

Tänä vuonna Kai hankki opettajan pätevyyden. Pari vuotta sitten syntyi oma yritys, joka tarjoaa muun muassa ensiapukoulutusta.

Vaikka kutsua rauhanturvaajaksi ei kuulunut, ajatus jäi kytemään. Kai laittoi hakupaperit sisään uudelleen pari vuotta sitten. Myös puoliso oli antanut asialle siunauksensa. Se oli tärkeää, sillä perheeseen kuului tuolloin kolmivuotias tytär.

Keväällä 2016 Kai kävi Riihimäellä lääkintähenkilöstöltä vaadittavan koulutuksen. Siitä reilun vuoden päästä odotus palkittiin: kutsu saapui huhtikuussa 2017. Komennus vei ranskalais-suomalaisen (FCR) leirin lääkintäryhmään Etelä-Libanoniin. Pituutta komennuksella oli neljä ja puoli kuukautta.

Neljä kuukautta on pitkä aika erossa lapsista.

Vain vähän ennen kutsun saapumista perhe oli kasvanut vielä pojalla.

Kai lähti matkaan marraskuussa 2017. Komennukseen ei kuulunut lomia, joten hän vietti Suomen satavuotisjuhlan, joulun ja uudenvuoden Libanonissa. Samaan ajanjaksoon osui myös tyttären, pojan ja puolison syntymäpäivät.

Neljä kuukautta oli pitkä aika erossa lapsista, vaikka verkkoyhteydet Suomeen toimivat hyvin.

– Tyttäreni osoitti sen muun muassa sillä, ettei tullut aina ruudulle, kun olimme Skype-yhteydessä.

Lääkintäryhmään kuului kaksi lääkäriä, neljä sairaanhoitajaa ja viisi paarien kantajaa. Sairaanhoitajista kaksi oli suomalaisia, muut olivat ranskalaisia.

Kai toimi suomalaisjoukkojen lääkinnän vanhimpana. Leiriin kuului neljä suomalaista joukkuetta, joista jokaisella oli lisäksi oma sairaanhoitajansa ja niin sanottu medicit, joka vastaa lähinnä lähihoitajaa.

Lääkinnän vanhimman vastuuseen kuului runsaasti erilaisia tehtäviä, mutta työtä tehtiin paljon muiden hoitajien kanssa. Hoitajilla oli mahdollisuus konsultoida ranskalaista hoitohenkilöstöä ja akuuteissa tilanteissa myös suomalaista lääkäriä. Sairaalassa tehtäviä pyrittiin jakamaan toisen hoitajan kanssa.

Kai huolehti muun muassa suomalaisten rokottamiset, kuten rabieksen ja vahvistusrokotukset C-hepatiittiin. Hän vastasi suomalaisten sairaanhoitajien hoitotarvikkeista ja käsikauppalääkkeistä. Erilaisten lääkkeiden tarve piti ennakoida hyvissä ajoin, sillä esimerkiksi tavallisen särkylääkkeen toimitusaika Suomesta olisi voinut olla useita viikkoja.

– Toki meillä oli mahdollisuus pyytää vastaavia lääkkeitä ranskalaisilta, mutta halusimme, että suomalaisilla on käytettävissään tutut lääkkeet.

Leirissä pystyttiin antamaan terveyskeskustasoista sairaanhoitoa. Kun tarvittiin röntgeniä, ultraa tai magneettia, Kai järjesti kuljetukset leirin ulkopuolelle.

– Ehdoton periaate oli, ettei suomalainen sotilas poistu leiristä sairaalaan ilman suomalaista hoitajaa.

Kain aikaisemmat kokemukset ranskalaisista perustuivat lähinnä kuulopuheisiin, joten ne hän osasi jättää omaan arvoonsa. Ranskalaiset rauhanturvaajat osoittautuivat erittäin kohteliaiksi ja ystävällisiksi. Erityisesti lääkintäryhmässä oli hyvä tunnelma.

– Aamu aikoi aina sillä, että kättelimme ja tervehdimme toisiamme ranskaksi. Sen jälkeen keskustelu tapahtui englanniksi, vaikka meillä suomalaisilla olikin halu oppia ranskaa ja ranskalaisilla suomea.

Hoitotyön lisäksi Kaille tarjoutui tilaisuus liikkua ranskalais-suomalaisten joukkojen mukana Etelä-Libanonin alueella.

Ranskalaisen komentajan alaisille joukoille kuuluu Litani-joen ja sinisen linjan välisen alueen valvonta. Vierailut alueen sisällä antoivat mahdollisuuden nähdä muutakin kuin oman leirin. ­Alueella on tuhansia sotilaita, ja suomalaisia rauhanturvaajia on 350–400.

– Kävimme muun muassa korealaisten ja ghanalaisten leirissä. Oli hienoa päästä ystävystymään heidän kanssaan.

Jo ennen kuin suomalaiset rauhanturvaajat saapuvat Libanoniin, heitä koulutetaan paikalliseen tilanteeseen. Tilannekatsauksissa paikan päällä käydään läpi niitä tilanteita, joihin konfliktialueella voi joutua.

– Tällä hetkellä Etelä-Libanonissa on rauhallista.

Lähtiessään Kai ei arvannut, mitä kaikkea hänen tehtäväänsä lääkintäryhmässä kuuluu. Runsaan paperityön sekä hoidon ja rokotusten lisäksi hän vastasi kotiinlähtötarkastuksista. Hoitotyö poikkesi melkoisesti hänen tavallisesta työstään ensihoitajana Oulun pelastuslaitoksella.

Rauhanturvaajien tavallisimpia vaivoja olivat lihaskivut, flunssa ja ripuli. Myös muutama tapaturma vaati hoitoa.

Kain komennusaikana sattui yksi erittäin vaativa tilanne – liikenneonnettomuus, jossa yksi henkilö loukkaantui vakavasti. Kai sai tehtyä loukkaantuneelle kirurgisen ilmatien yhdessä ranskalaisen lääkärin kanssa. Tiimin määrätietoinen toiminta pelasti potilaan hengen.

– Sain ranskalaiselta lääkäriltä kiitosta ja todella hyvän työtodistuksen. Myös ranskalainen komentaja antoi kiitosta nopeasta toiminnasta. Lisäksi sain mitalin ansiokkaasta toiminnasta koko operaatiossa.

Sain todella hyvän työtodistuksen.

Väliin mahtui hiljaisempia jaksoja. Niiden aikana Kai keksi järjestää ensiapukoulutusta siitä kiinnostuneille. Yli kuusikymmentä suomalaista suoritti Kain johdolla EA1-kurssin.

– Siinä samalla pystyi tutustumaan ihmisiin entistä paremmin.

Eniten Kai oli tekemisissä lääkintähenkilöstön sekä suomalaisen esikuntahenkilöstön kanssa, joka majoittui samoissa tiloissa. Vapaa-aikana järjestettiin muun muassa elokuvailtoja.

Kaksi viikkoa kotiinpaluun jälkeen Kai ilmoitti puolisolleen, että haluaisi lähteä rauhanturvaajaksi toistekin. Vaimo antoi suostumuksensa, mutta asetti yhden ehdon – Suomen pimeään talveen ajoittuneesta komennuksesta oppineena.

– Voit lähteä, jos lähdet valoisaa vasten, kuului ehto.

Ensimatkansa parhaana antina Kai pitää työskentelyä ranskalaisten kanssa. Työt tehtiin virallisen kaavan mukaan mutta ilman turhaa pokkurointia. Vaikka tehtävät poikkesivat paljon arkityöstä Suomessa, tehtävä lääkinnän vanhimpana toi esiin piilevät johtamis- ja organisointikyvyt. Ilmapiiri oli hyvä.

– Tositilanteissa ryhmähenki vie läpi pahankin paikan.

Kai pitää Libanonia pehmeänä laskuna rauhanturvaajan tehtäviin. Jos hän saisi itse valita, seuraava paikka olisi Mali tai astetta rankempi Afganistan.

Kailla on sama viesti kaikille rauhanturvaajiksi lähtevillä sairaanhoitajille.

– Kannattaa lähteä avoimin mielin. Ennakkokäsityksiin ei pidä juttua.