Markus Lankinen auttaa kyynärsauvojen käyttäjiä päivystystyössään Peijaksen sairaalassa. Kuva: Annika Rauhala

Hoitoalalla koen olevani oikeassa paikassa

Markus Lankinen työskenteli pitkään ruokakaupassa ennen kuin lähti hoitoalalle. Opinnäyte vei hänet Vietnamiin tulvan keskelle.

Synnyin seitsemäntenä lapsena ja sain vielä kaksi pikkusiskoa. En siis ollut koskaan nokkimisjärjestyksen kärjessä. Kotona korostettiin, että toisia ihmisiä pitää kohdella hyvin. Niin meillä sujui mukavasti yhdessä.

Viihdyin urheiluharrastuksissa. Pelasin korista ja futista, vaikka välillä oli jalka tai käsi paketissa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Yhdeksännen luokan jälkeen ryhdyin opiskelemaan sähkötekniikkaa ja tekemään töitä ruokakaupassa, jossa olin ollut kesätöissä ja työelämään tutustumassa.

Kun ammattiopinnot eivät kahden vuoden jälkeen innostaneet, kysyin kauppiaalta, voisiko hän työllistää minut vakituisesti. Kauppias toimi viisaasti ja kehotti keskustelemaan ensin vanhempieni kanssa.

Kotona näytettiin vihreää valoa. Arvostan kauppiasta siinäkin, että hän edellytti minua suorittamaan työn ohessa myynnin ammattitutkinnon. Myöhemmin tein ruokamestarin opintoja ja erikoistuin kalatiskille.

Opin käsittelemään ja valmistamaan kalaa monipuolisesti. Sain kiitosta palvelutaidoistani ja tilannetajustani. Taisi pomo joskus mainita sosiaalisen älykkyydenkin. Viihdyin hyvin.

Mahdollisuudet uralla etenemiseen olivat käden ulottuvilla, mutta kolmenkympin kynnyksellä ajattelin, että voisihan sitä vielä muutakin tehdä.

Yhdeksän kauppavuoden jälkeen lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi. Sitä kautta tiesin saavani mahdollisuuden minua kiinnostaviin ensihoidon tehtäviin. Valmistuttuani työskentelin kaksi vuotta sairaankuljetuksessa. Sitten aloitin sairaanhoitajaopinnot. Harjoitteluissa ymmärsin, miten erilaisiin ympäristöihin ja tehtäviin voisinkaan päätyä.

Diakissa opiskelijoille kerrottiin ulkomaan harjoitteluista. Pari luokkakaveria huokailivat, äitejä molemmat, että he lähtisivät lennossa vaihtoon, mikäli lapset eivät olisi pieniä. Vaikka minulla ei ollut sitoumuksia, lähtö ei houkutellut.

Mutta sitten varasin ajan opinto-ohjaajalta jotain opiskeluasiaa selvittääkseni. Hän kysäisi kesken kaiken, olinko lähdössä harjoitteluun Vietnamiin. Yllättäen päädyin sinne kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi keväällä 2016. Meitä saman alan opiskelijoita oli Vietnamissa kymmenen hengen joukko eri puolilta Suomea.

Olin jo ehtinyt pohtia opinnäytetyöni aihetta, kun näin vaihtokaverini kanssa Huén yliopistollisessa sairaalassa, ettei siellä pidetty listaa sydämen vajaatoimintaa sairastavien nestetasapainosta. Yhtä koulutehtävää pakertaessamme keksimme, että nesteenseuranta olisi timanttinen lopputyön aihe.

Matkustin Johannes Semin kanssa Vietnamiin uudestaan. Aikomuksemme oli pitää sisätautiosaston sairaanhoitajille kolme työpajaa nesteenseurantajärjestelmän käytöstä, mutta niistä kaksi peruuntui tulvan vuoksi. Vettä oli enimmillään polveen, ja hoitajat olivat rientäneet koteihinsa ennen pahimpia sateita. Yksi työpaja sentään toteutui. Se meni hyvin.

Kaksi viimeistä harjoittelua tein päivystyksissä, Hyksin Jorvissa ja Peijaksessa. Sain Peijaksesta myös vakituisen viran. Koen olevani töissä oikeassa paikassa.

Jotkut lapsuuden jutut ovat säilyneet matkassa. Yhteys sisarusteni perheisiin on mutkaton. Koripalloakin pelaan yhä, eteläisen alueen kolmosdivarissa, Los Pakilas Lakers -joukkueessa.

Yksi tulevaisuuden toiveista on löytää puoliso ja saada lapsia.

 

Markus Lankinen

34-vuotias sairaanhoitaja ja myynnin ammattilainen Vantaalta.

Jos en olisi  hoitotyössä, olisin ruokaan ja asiakaspalveluun keskittyvä pienyrittäjä.

Teksti Erja Taura-Jokinen