Kurkku suorana PRKL#! – suomalaishoitajan salainen ase toimii teltassa ja parakissa

Kolumnistimme Hanna Kaskinen paljastaa selviytymisstrategiansa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Yleensä en käytä hymiöitä tai muuta kuvakieltä, mutta pari vuotta sitten ihastuin Suomi-emojeihin. Ne tekevät maatamme tunnetuksi esittelemällä muun muassa karjalanpiirakan, kalsarikännin sekä lapsen, jonka kieli on jäätynyt pakkasella metalliputkeen.

Emojit ovat osoittautuneet ulkomailla varsin käyttökelpoisiksi. Olenkin ottanut tavaksi, että printtaan ennen keikalle lähtöä muutaman emojin ja liimaan ne pöytäkalenteriin lasten ja lastenlasten kuvien väliin.

Teen unelmatyötäni Lääkärit ilman rajoja -järjestön projektikoordinaattorina. Vedän noin vuoden pituisia projekteja eri maissa. Yritän hallita kokonaisuutta: lääketieteellistä ja hoitopuolta, tekniikkaa, logistiikkaa sekä talous- ja henkilöstöhallintoa.

Viimeisin projektini oli pakolaisleirillä Etiopian Gambelassa, jossa järjestömme huolehti 120 000 pakolaisen terveydenhuollosta. Alueella oli seitsemän terveysasemaa ja yksi terveyskeskus. Potilaskonsultaatioita tehtiin noin 300 000 vuodessa. Lääkityksen malariaan sai viime vuonna yli 50 000 henkilöä. Lapsia syntyi 150–200 kuukaudessa.

Vaikka luvut ovat korkeita, toiminta ei ole liukuhihnatyötä, vaan yksilöllistä kohtaamista ja auttamista – näyttämistä, että joku välittää.

Työskenteleminen avustusjärjestössä on niin tyydyttävää, että siihen syntyy jonkinasteinen riippuvuus. Työssä on toki vaaransa, mutta eksotiikka ja jatkuva jännitys ovat kaukana arjen työstä. Enimmäkseen työ on samanlaista puurtamista kuin kotonakin.

Työvuorolistat eivät pidä, sijaisia ei saada, henkilöstöristiriidat heikentävät työilmapiiriä. Byrokratiaa riittää niin järjestön sisällä kuin avustusmaan viranomaisten kanssa asioidessa.

Olo on turhautunut ja avuton, ellei potilaalle löydy apua ja jatkohoitopaikkaa edes avustusmaan pääkaupungista. Laitteisiin ei aina löydy varaosia, ja ne lojuvat käyttökelvottomina. Internet saattaa olla toimimatta viikkojakin, ja varajärjestelmä on epävarma. Maahantuodut lääkkeet ja reagenssit jäävät joskus tulliin paikallisen byrokratian takia.

Tulipalojen sammuttamiseen kuluu liikaa aikaa. Parin askeleen eteneminen voi kestää kauan, ja sitä seuraa kolmen askeleen takapakki.

Kärsivällisyyttä on ollut pakko oppia, mutta ajoittain turhautuminen on väistämätöntä. Näissä tilanteissa ei auta kuin turvautua Suomi-emojeihin.

Kuvien joukossa on yksi, jolle omistan aina pöytäkalenterini etusivun. Kuvassa on hahmo, joka huutaa kurkkusuorana PRKL#!

Projektiin saapuessani annan lähimmille kollegoilleni näytöksen, miltä kuvan voimasana kuulostaa tunteella ilmaistuna. Samalla pääsen kertomaan suomalaisuudesta ja kalenterin muista kuvista. Esitän pyynnön, että kun työpisteeltäni – on se sitten pölyisessä parakkihökkelissä, teltan nurkassa tai omassa toimistohuoneessa – alkaa kuulua tuo purkaus liian usein tai voimallisesti, minulle pitää muistuttaa levon ja loman tarpeesta.

Yksinkertainen voimasana on tehokas ja helppo keino purkaa turhautuneisuutta. Täytyy tunnustaa, että kollegat ovat joutuneet kuulemaan pärinääni, mutta kukaan ei ole vielä tohtinut ehdottaa minulle lomaa.

Vastoinkäymisistä ja turhautumisista huolimatta työ on niin palkitsevaa, että satunnainen ärräpään tarve ei muuta sitä miksikään.

Kolumnistimme Hanna Kaskinen on sairaanhoitaja ja ekonomi. Hän työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestön projektikoordinaattorina.

 

Mainos
Mainos