Tappava tuliainen henkilöityi pienikokoiseen, nelikymppiseen mieheen, jolla oli yllään sairaalan punainen aamutakki.
Työskentelin sairaala-apulaisena opintojeni ohella 80-luvun lopulla. Päädyin sijaiseksi osastolle, jolla hoidettiin aids-potilaita.
Sairaanhoitaja veti minut sivuun ja kuiskutti, että yhdessä huoneessa oli aids-potilas. Kun hänen huonettaan siivosi, piti pukeutua suojatakkiin ja käyttää suojakäsineitä.
Pyykki piti laittaa punaiseen pussiin. Astiat olivat kertakäyttöisiä, ja tavallisetkin roskat piti pakata keltaiseen säkkiin, jossa oli musta kolmio. Wc:n pesussa oli käytössä vahvemmat aineet kuin muiden potilaiden wc-tiloissa.
Olin tottakai kuullut aidsista. Kukapa parikymppinen ei olisi ollut, sillä me olimme valistuksen keskeisintä kohderyhmää.
Punatakkinen mies oli kohtelias. Kaikki potilaat eivät pitäneet tarpeellisena tervehtiä sairaala-apulaista saati helpottaa hänen työtään. Hän oli toisenlainen. Oikeastaan muistan hänet ennemminkin hänen ystävällisestä käytöksestään kuin sairaudestaan.
Pelkäsin aidsia, mutta en pelännyt aids-potilasta. Juttelimme, kun kävin siivoamassa hänen huonettaan. Hän kyseli elämästäni ja opiskeluistani. Sairauttaan hän ei koskaan ottanut esille.
En tiedä, miltä hänestä tuntui nähdä kaikki suojavarusteissa huoneessaan pyörivät ihmiset. Muistan ihmetelleeni, miten rauhallinen ja seesteinen hän oli.
Sijaisuus päättyi, enkä nähnyt häntä enää koskaan sen jälkeen. Muutaman kuukauden kuluttua luin lehdestä hänen kuolinilmoituksensa. Hän taisi olla sairaampi kuin miltä näytti.
Muistan edelleen hänen nimensä.
Huhtikuun 5. päivä ilmestyvässä Tehy-lehdessä on juttuni siitä, millaista hiv-potilaiden hoito on 2000-luvulla.
