Christina kertoi elämäntarinansa Tehy-lehdessä vuonna 2009. Kuva: Annika Rauhala

Muistatko vielä? -sarjan arkistojuttu: Aina löytyy ulospääsy

Tämä juttu on julkaistu alun perin vuonna 2009. Se liittyy uuteen Muistatko vielä? -juttusarjaan, jossa päivitetään Tehy-lehdestä tuttujen kuulumisia. Uuden jutun voit lukea tästä.

Sairaanhoidon lehtori Christina af Hällström sanoo olevansa monessa ulkopuolinen. Tehyssä hän on sataprosenttisesti sisäpuolinen.

Christina tulee pappissuvusta, mutta ei kuu­lu kirkkoon. Hän varttui varakkaassa per­heessä, mutta ei hamua rahaa eikä asemaa. Suomenruotsalaisena hän ihmettelee puhet­ta syrjinnästä, kun toista kotimaista puhuvat ovat päässeet joka paikkaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

– Mutta naisasian edistämisestä ja avoi­mesta suhtautumisesta maahanmuuttajiin olen tosi ylpeä suomenruotsalaisissa.

Vaikeavammaisen ja paljon sairastaneen lapsen äitinä Christina putosi normaalista seuraelämästä niin ystävien kesken kuin työ­paikoillakin. Omasta ajasta oli yksinkertai­sesti pakko luopua, kunnes poika Kim Kuos­ma sai oman asunnon.

– Minulla oli aina työpäivän jälkeen kii­re kotiin. Onneksi tilanteemme on ymmär­retty hyvin työpaikoilla.

Kerrasta poikki ja hoitajaksi

Christinan lapsuus oli Tampereella. Isä joh­ti Tampellan konepajaa, äiti huolehti kodis­ta. Isoveljiä oli kolme.

Vanhempien näkemys tyttären tulevaisuu­desta oli selvä: Hankeniin ja sihteeriksi.

– Minä rakastin äidinkieltä ja kirjallisuut­ta, mitä ei kotona arvostettu. Minulle sanot­tiin, että jos alan opiskella ruotsia, joudun jo­honkin kellariin kirjastonhoitajaksi. Kellariin minä lopulta päädyinkin, tosin opettajana.

Sunnuntaisin isä otti lellikkityttönsä mu­kaan konepajakierrokselle. Isä oli työläisten kanssa rennompi kuin isokenkäisten kans­sa, laski leikkiä ja nauroi.

– Hän todella arvosti työntekijöiden osaa­mista ja myös näytti sen. Isän käytös vaikutti minuun paljon. En ole oikein koskaan tuntenut oloani kotoisaksi ns. parempien ihmisten joukossa, aatelisnimeä kanta­va Christina kertoo.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hänet lähetettiin Sveitsiin Neuchatelin sisä­oppilaitokseen oppimaan ranskaa ja hyviä tapoja.

– Isäni oli boheemi, mutta hän ha­lusi, että minusta tulisi hieno nainen. Koulu oli aivan kamala. Tytöillä oli kaikilla hienot helminauhat. Heidän suurin tavoitteensa oli päästä nai­misiin.

Tytär kirjoitti kotiin, että ha­luaa lopettaa koulun ja lähteä Pa­riisiin piikomaan. Sanojensa va­kuudeksi hän uhkasi itsemurhal­la, jos lupa ei heltiä.

– Olin ensimmäinen, joka keskeytti kou­lun. Olen siitä vieläkin tosi ylpeä.

Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suo­meen, antoi vanhemmilleen periksi ja aloitti opinnot Hankenissa. Mutterikirjeiden kään­täminen (lue liikekirjeenvaihto) eri kielille ja numeroiden kanssa vääntelehtiminen (lue kirjanpito) olivat eloisalle opiskelijalle yhtä tuskaa. Turhautunut Christina halusi tehdä jotain oikeasti arvokasta.

– Lopetin Hankenin ja opiskelin Helsin­gissä sairaanhoitajaksi. Sitä en ole kertaa­kaan katunut.

Äidillä todettiin syöpä, kun Christina oli 21-vuotias. Todennäköisesti rinnasta alka­nut sairaus oli edennyt luustoon ja ennättä­nyt tuhota jo ison palan lonkasta.

– Äiti oli vähän aikaa sädehoitoklinikalla, minkä jälkeen hoidin häntä kotona kuo­lemaan saakka. Vanhempani olivat muut­taneet isän työn perässä Helsinkiin. Huo­lehdin samalla isästäni, joka oli sortua äi­din mukana.

Rakkautta Roomassa

Sihteeriopintojen aikainen kämppis oli ohi­mennen esitellyt erään nuoren diplomaatin. Kun Christina vuosi hautajaisten jälkeen läh­ti Milanoon tuttavaperheeseen apulaiseksi ja ajatuksiaan kokoamaan, ystävätär vinkkasi, että Tapio Kuosma oli Roomassa ko­mennuksella.

– Hän ehdotti, että ottaisin Tapsaan yh­teyttä. Ja minähän otin!

Christinan lempinimi Bambola, pikkuinen nukke, on romanssin alkuajoilta.

– Lähetystössä joku oli sanonut Tapsal­le, että sähän oot löytänyt oikein Bambolan. Olin blondi tuohon aikaan.

Rakastunut Christina palasi Suomeen ja sai työpaikan ulkomaanasiain sihteerinä Sai­raanhoitajaliitosta. Hän työskenteli puheen­johtaja Toini Nousiaisen alaisena.

– Järjestin erilaisia tilaisuuksia, käänsin puheenjohtajan puheita ruotsiksi ja matkus­tin hänen mukanaan etupäässä Pohjoismais­sa. Kansainvälisiä asioita ei siihen aikaan ar­vostettu samalla tavalla kuin nykyään, kun hoitajat liikkuvat maasta toiseen.

Puolen vuoden kuluttua tuli kosiokirje Italiasta. Sairaanhoitajaliitto sai jäädä, kun Christina matkasi Roomaan häitään viettä­mään.

Kuosmat siirtyivät Italiasta kahdeksi vuo­deksi Brasiliaan. Diplomaatin vaimona olo kuristi Christinaa, joka aikaisemmin ulko­mailla asuessaan oli tottunut liikkumaan jul­kisilla kulkuvälineillä ja tutustumaan paikal­lisiin ihmisiin.

– Olin päivät pitkät yksin. Diplomaatti­kutsut, joita oli melkein joka ilta, olivat pe­lastukseni, vaikka kekkereissä melko tyhjää olikin. Odotin, että ihmiset puhuisivat mi­tä maailmalla tapahtuu. Tavallisempaa oli moittia palvelijoita.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimitta­ja ja hänen miehensä avasivat pariskunnal­le toisenlaisen Brasilian.

– Suurin osa väestöstä eli kurjuudessa. Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu oli jotain käsittämätöntä. Mutta ihmiset elivät rennom­min. Sanonta Sempre tem um jeito, Aina löy­tyy jokin ulospääsy, tarttui matkaani.

Siitä on ollut hänelle paljon lohtua.

– Useimmiten on ihmisestä itsestään kiin­ni, millaiseksi hän tekee elämänsä.

Komennuksen päätyttyä Christina palasi Sairaanhoitajaliittoon pariksi vuodeksi, kun­nes aloitti toimittajaopinnot Svenska social- ­och kommunalhögskolanissa.

Elämä tärkeysjärjestykseen

31-vuotias Kim on perheen ainokainen.

– Kimin vakava CP-vamma on perua syn­nytyksestä. Imukuppisynnytyksellä maail­maan tulossa ollut poika oli jo päätään myö­ten näkyvissä, kun lääkäri päätyi hätäsek­tioon. Hapen puute syntyi, kun vauva työn­nettiin takaisin synnytyskanavaan.

Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat hankkimaan äkkiä lisää lapsia.

– Minusta on parempi näin. Ei vaikea­vammaisen lapsen sisaruksillakaan herk­kua ole.

Kun Kim oli vuoden, Christina pääsi har­joittelijaksi radion ajankohtaisohjelmaan Vardagsmagasinet.

– Tein vimmalla ohjelmia vammaisista, sairaista ja lapsista. Sairaanhoitajana tunsin systeemit, mutta samalla käsittelin omaakin kipuani. Aihepiiriä siivitti ehkä sekin, että esimiehelläni oli vammainen lapsi.

Christina vakinaistettiin. 40-vuotiaana hän tajusi olevansa täysin uppoutunut työhönsä.

– Ihan elämänrauhan takia päätin, että en voi enää jatkaa toimittajana. Avioliittoni olisi tuskin kestänyt niin intohimoista työntekoa. Vaikka ei mieheni koskaan valittanut.

Pariskuntaa yhdistävät elokuvat, yhteis­kunnalliset asiat ja taidenäyttelyt.

– Tapsa on ihana ihminen. Sanon sen sy­dämestäni, vaikka elämämme on välillä ol­lut todella rankkaa. Kim on meille tärkein­tä elämässä.

Christina erikoistui psykiatriaan. Hän työskenteli jonkun aikaa Lapinlahden sai­raalassa, Olarin ja Tapiolan mielenterveystoi­mistoissa sekä Malmin psykiatrisessa päivä­sairaalassa ennen kuin ryhtyi opettajaksi.

Vuonna 1991 Kuosmat muuttivat Hä­meentien kerrostaloasunnosta rauhallisel­le omakotialueelle Espoon Nöykkiöön. Elä­mässä tiukka rutiini jatkui päivästä toiseen. Invataksi haki Kimin joka aamu seitsemältä Ruskeasuon kouluun. Vanhemmat heräsivät ennen kuutta, pesivät ja pukivat koululaisen ja lähtivät itse töihin kahdeksaksi. Toisen piti ehtiä neljäksi kotiin poikaa vastaan.

– Yöt olivat katkonaisia, sillä Kim nukkuu huonosti. Hänellä on astma ja epilepsia. Mut­ta jotenkin me vain jaksoimme.

Kun muut perheet suuntasivat lapsinensa ulkomaille, Kuosmat jäivät käytännön syis­tä kotiin. Kim ei voi käyttää kokoontaitetta­vaa pyörätuolia, minkä vuoksi matkustami­nen on hankalaa ja kallista.

– Paikoillaan olo on surullista niin Kimil­le kuin itsellenikin.

Normaalisti vanhemmat päästävät irti lap­sestaan, kun tämä on parissakymmenissä. Vammaisen lapsen kohdalla vanhemmuus vain jatkuu ja jatkuu.

– Perheyhteys on usein hyvin symbioot­tinen.

Me teimme sen!

Kim Kuosma muutti 22-vuotiaana Laajasa­loon CP-vammaisille tarkoitettuun asunto­laan. Christinan mukaan yksikössä kunnioi­tettiin sokeasti vaikeavammaisen ihmisen it­semääräämisoikeutta.

Kuosmat eivät olleet tyytyväisiä hoivan laatuun, ja Kim palasi kotiin. Koska nuorta miestä tai naista ei ole tarkoi­tettu asumaan vanhempiensa kanssa, jokin ratkaisu pi­ti keksiä.

Christina alkoi selvittää, voisiko Espooseen perustaa palveluasumisyksikön, jossa vaikeavammaiset voisivat asua yhteisöllisesti. Monen puhelun jälkeen varmistui, että In­validiliiton kaupungille myymä tontti oli vapaana ja sovel­tuisi tarkoitukseen.

– Peruspalvelujohtaja ymmärsi täysin yhteisöllisyyden idean. Mukaan tuli muitakin vanhempia. Teimme tiivistä yhteistyötä kaupungin vammaisasiamiehen Sirkku Ki­­viniityn kanssa. Voin kehaista, että Sirkku ja me vanhem­mat teimme sen!

Niittymaan palveluasumisyksikössä on 12 asuntoa. Ki­millä on tilava vuokrayksiö alimmassa kerroksessa.

Opettaja palaa Tehyyn

Christina erosi Opettajien ammattijärjestöstä syksyllä 2007. Hän palasi Tehyyn, jonka jäsen oli nuorena kahteen ot­teeseen.

Hän suivaantui lehtijutusta, jossa verrattiin ay-johtajien palkkoja. Kun suurinta palkkaa nauttiva opettajien johtaja vielä vetosi saavutettuihin etuihin selitykseksi sille, miksi tekniikan opettaja tienaa reilusti enemmän kuin sairaan­hoidon opettaja, eropäätös oli selvä.

Kun Tehy valmistautui joukkoirtisanoutumisiin, Chris­tina eli täysillä mukana.

– Olin jo pitkään pohtinut, miksi opettajat ja hoitajat ovat niin kiltisti palkka-asioissa. En alkuun uskonut, että Tehy taistelisi, mutta se uskalsi.

Kun tilanne laukesi, Christina osti koululle täytekakun ja tekstasi päälle lappuun Hurraa naiset! Ja miehet! lisäsi mikrotukihenkilö ja leikkasi kakkua itsekin.

Kotona hän kilisti miehensä kanssa rohkeiden nais­ten kunniaksi!

– Vaikka opettajana edustan Tehyssä vähemmistöä, valintani on oikea. Tehyssä puhutaan työssäni keskeisistä asioista. Opetuksessa tärkein on potilas.

Hyväksytty tai hylätty

Punavalkoinen raitanauha katossa varoittaa: älä iske pää­täsi.

– Tämän vuoksi meistä kukaan ei käytä korkokenkiä, 166-senttinen Christina osoittaa.

Kahdeksan Helsingin sosiaali- ja terveysalan oppilaitok­sen opettajaa jakaa matalan kellarihuoneen. Kapeat ikku­nat suovat luonnonvaloa vain etummaisina istuville. Hyvän työilmapiirin ansiosta kellarissa on jaksanut olla.

Christina af Hällström on opettanut lähihoitajiksi val­mistuvia 12 vuotta.

– Se on pisin aika missään, paitsi avioliitossa ja äitinä: Hän on pyrkinyt käsittelemään ihmisen pään sisällä tapahtuvaa mahdollisimman konkreettisesti ja ymmär­rettävästi.

– Koetan esimerkkien kautta avata, miten skitsofren­ia tai jokin muu psyyken sairaus näkyy ulospäin. Tai mi­hin kaikkeen kuntoutujan kotona käytäessä on kiinnitet­tävä huomiota.

Näyttötutkintokriteerien lausunnot arvosanojen perustana ovat Christinan mukaan kouluesimerkki opetusalan kapulakielestä. Monisanaisia lausuntoja on sivukaupalla, ja arvosanojen määritelmät eroavat vain vähän toisistaan.

– Arvioinnin objektiivisuus on väkisin koetuksella. On­neksi kriteereitä ollaan muuttamassa enemmän työpaikan kuin opettajien kielelle. Minusta arvioinnissa riittäisivät hyväksytty tai hylätty.

Lehtori toivoo, että opettajat voisivat olla välillä osas­toilla töissä.

– Jos itselläni ei olisi tuttavia ja sukulaisia, joilla on kaikenlaista remppaa, opetusesimerkkini eivät olisi täs­tä päivästä.

Unelmat toteutuvat puhumalla

Christina af Hällström jää eläkkeelle kesäkuussa. Suunni­telmissa kutkuttelee kirjan kirjoittaminen. Se muhi mie­lessä jo, kun hän otti tyttönimensä takaisin.

– Oma nimi on ihmisoikeus. Jos kirjoitan, haluan teh­dä sen omalla nimelläni. Mieheni on kirjoittanut yli 20 kirjaa omallaan.

Christina uskoo, että asioilla on taipumus mennä eteen­päin, kun niistä alkaa puhua ääneen.

– Niin tapahtui Niittymaalle. Toivottavasti sama tapah­tuu myös kirjalle.

Christina mielii Kuubaan tai Venäjälle, suunnitelmat ratkaisee Kimin tilanne.

– Hoito Niittymaalla on hyvää, ehdottomasti. Jos sinne vielä saataisiin apulaisosastonhoitajan kaltainen ihminen, joka seuraisi asukkaiden terveydentilaa yli vaihtuvien hoi­tovuorojen, voisimme huoletta lähteäkin.

Helmikuussa Kim vei äitinsä katsomaan Dome Karu­kosken ohjaamaa elokuvaa Kielletty hedelmä. Kimin avus­tajana työskennellyt Timo Tikka näyttelee siinä yhtä les­tadiolaisnuorista.

– Elokuva avasi minulle uskovaisten maailmaa aivan uu­della tavalla. Sen jälkeen mietin monta päivää, että kirjoit­taisin ohjaajalle. Hän jos kuka osaisi tehdä elokuvan vam­maisista ja kuvata kaikkea sitä hienosäätöistä valtaa, jota heitä kohtaan käytetään.

Seuraavalla viikolla aviopari meni katsomaan ranska­laista maahanmuuttajaluokasta kertovaa elokuvaa. He sai­vat paikat eturiville.

– Siis sille karmealle paikalle, josta ei hahmota kunnolla kuvaa. Vammaiset muuten istutetaan aina eteen. Kiukku­sin juuri miehelleni, kun viereeni istui joku. Käänsin pää­täni ja tajusin, että sehän on Karukoski! 

Christina sai tilaisuuden ehdottaa ideansa kasvotus­ten.

– Ohjaaja vastasi, että voisin mä joskus tehdäkin. Käve­lin näytöksestä kuin muissa maailmoissa.

Teksti Irene Pakkanen

Mainos
Mainos