Matkassa oli mutkia, mutta Haitham Ahmed toteutti haaveensa fysioterapeutin ammatista.
Synnyin ja kasvoin Egyptissä. Kairo tuntui lapsen silmin tavattoman suurelta ja sotkuiselta.
Koulun jälkeen potkimme kavereiden kanssa usein jalkapalloa. Pelasimme tiellä ja maalitolppina olivat reput. Peli keskeytyi, kun näimme autoja tulevan. Koska aurinko paistoi lähes aina, liikuimme paljon ulkona ja olimme iloisia.
Asuin mummoni kanssa. Hän oli huippunainen! Mummoni kasvatti minut, sillä espanjalainen äitini ja egyptiläinen isäni muuttivat Espanjaan.
Kun mummon sairaus pikku hiljaa paheni, autoin ja hoidin häntä kotonamme. Pistin hänelle ensimmäisen kerran insuliinia kymmenvuotiaana. Kun häneltä amputoitiin nilkka, lääkäri näytti minulle, nuorelle pojalle, kuinka haavaa hoidetaan. Mummoni oli minulle silloin rakkain ihminen maailmassa, joten halusin hoitaa häntä loppuun asti. Sikäläisessä kulttuurissa ei jätetä ketään yksin.
Uskon, että mummoni on yksi suuri syy siihen, että olen hoitoalalla. Minua alkoi kiinnostaa ihmisen anatomia.
Lukion jälkeen elämä tuntui tyhjältä. Opiskelin kauppatieteitä yliopistossa, vaikka aine ei kiinnostanut. Jotain piti opiskella – en ole sohvalla viihtyvää tyyppiä. Jotta olisi päässyt opiskelemaan yliopistoon fysioterapiaa, todistuksen olisi pitänyt olla lähes täydellinen.
Valmistuin, mutta soitin bändin rumpalina coverbiisejä turisteille hotellissa. Siellä tutustuin moniin suomalaisiin.
Ensimmäistä kertaa tulin Suomeen parikymppisenä. Hyvänen aika, kuinka ihmeellisen hiljaista oli. Ihmiset eivät halunneet puhua keskenään edes bussissa. Unelmieni maa oli Ranska, mutta rakkaus muutti suunnan Suomeen. En halunnut jäädä korruptoituneeseen Egyptiin.
Kotiutuminen Harjavaltaan 1990-luvun lopulla ei ollut helppoa. Kun joku kuntosalilla heitti jotain rasistista, hymyilin takaisin. Se ei hetkauttanut minua, sillä en halunnut vajota yhtä alas. Minulla oli myös päämäärä. Tiesin, että haluan fysioterapeutiksi.
Paras suoja rasismia vastaan on päämäärä. Se, että on jotain konkreettista, jota kohti suunnata. Voivotella ei kannata, vaan pyrkiä tekemään jotain hyödyllistä. Jos ei ole päämäärää, voi turhautua. Se ei johda hyvään. En olisi jäänyt rakkaudesta huolimatta tänne, jos en olisi päässyt opiskelemaan.
Hakeuduin Suomessa taekwondon pariin. Olin aloittanut sen harrastamisen yhdeksänvuotiaana lähes yhtä aikaa rumpujen soiton kanssa. Yksi keskustelu maajoukkueleirillä muutti elämäni.
Kerroin eräälle Pekalle haaveestani opiskella fysioterapeutiksi, vaikka en osannut vielä hyvin suomea. Hän kertoi, että Porissa järjestetään fysioterapian opintoja englanniksi.
Unelmien täyttymys oli, kun pääsin Satakunnan ammattikorkeakouluun. Valmistuin fysioterapeutiksi 2003.
Suomen kielen olen opiskellut itsenäisesti. Aloitin värikkäistä lastenkirjoista, joissa oli kaksi sanaa sivulla. Katsoin televisiota ja luin englanti–suomi-sanakirjan läpi. Pyysin kavereita puhumaan minulle vain suomea. Ei suomi ole vaikeaa, täytyy vain haluta oppia. Arabiani on ruostunut, enkä puhu sitä viisivuotiaalle lapselleni.
Olen työskennellyt kaksitoista vuotta Harjavallan terveyskeskuksessa. Rakastan työtäni vielä enemmän ymmärrettyäni, kuinka krooninen kipu ja psyyke kulkevat käsi kädessä.
Kävin Egyptissä viimeksi lähes parikymmentä vuotta sitten. Sitä Kairoa, jota on joskus ikävä, ei enää ole. Vielä joskus haluaisin nähdä sen kadun, jossa pelasimme lapsena jalkapalloa.
