Rovaniemen Ounasvaara on Tuulalle tärkeä ulkoilupaikka. Siellä koko Tuiskujen perhe on tottunut liikkumaan. Hiljattain Tuula ja aviomies Markku ovat innostuneet suunnistamisesta. Kuva: Kaisa Sirén

”Opetin lapsilleni, ettei raha tule tuosta vain”, sanoo sairaanhoitaja ja poptähden äiti Tuula Tuisku

Lama-aikana sairaanhoitajaksi valmistunut Tuula Tuisku opetti pojalleen Antti Tuiskulle jo lapsena, mitä työmoraali tarkoittaa.

Täällä tarvitaan sairaanhoitajaa!

Tuula Tuisku kertoo, että tällainen huuto kuului taannoin hänen kodissaan Rovaniemellä. Kutsujana oli oma poika, laulaja Antti Tuisku, joka oli loukannut jalkansa ja tarvitsi apua naarmun kanssa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Antti ja hänen isosiskonsa Henna ovat lapsesta asti tottuneet siihen, että sairaanhoitajaäiti paikkaa pienet nirhaumat ja vahingot. Myös Hennan kolme lasta eli Tuulan lapsenlapset tietävät, että mummolta löytyy aina vähintään laastaria avuksi, jos jotain sattuu.

”Mielellänihän minä autan, kun kerran osaan”, Tuula sanoo.

60-vuotias Tuula on työskennellyt Lapin keskussairaalassa viimeiset 25 vuotta. Hän tekee töitä Sydänpajalla, joka tunnetaan muissa sairaaloissa angiolaboratoriona.

Tuula opiskeli pari vuotta sitten sisäisessä koulutuksessa tahdistinhoitajaksi ja pyörittää nyt tahdistinpolia itsenäisesti.

”Kun hain nykyisiin töihini, mottoni oli, että potilaat ovat minulle sydämen asia.”

Tuula siis hoitaa sydämiä varsin kirjaimellisesti, ja Antti tekee samaa omalla tavallaan. Tuula onkin pistänyt merkille musiikin hyvää tekevän vaikutuksen poikansa keikoilla käydessään.

”Kun menen Antin keikalle, seuraan yleisön reaktioita ja huomaan, että Antin musiikki puhuttelee. On hienoa nähdä, kuinka ihmiset vauvasta vaariin eläytyvät Antin esityksiin ja laulavat hänen mukanaan.”

Koko Tuiskujen perhe käy katsomassa Antin isoimmat keikat. Kuva: Emmi Korhonen

Sairaanhoitajan työ on Tuulan toinen ammatti. Hän ehti tehdä uraa kolmekymppiseksi asti silloisessa Postipankissa. Tuula työskenteli kirjauksessa. Hän kirjasi ylös asiakkaiden lähettämät laskut, jotka saapuivat pankkiin postitse vihreissä kirjekuorissa.

Tuula piti työstään. Palkka oli hyvä, kollegoiden kesken vallitsi mukava yhteishenki ja työn ulkopuolella riitti yhteisiä harrastuksia ja virkistysmatkoja.

1980-luvun lopulla Rovaniemen-konttorille saapui ensimmäinen pankkiautomaatti, joka osasi sanoa ääneen: tervetuloa, näkemiin ja kiitos.

”Silloin totesimme tyttöjen kanssa, että nyt meiltä taitaa lähteä työt alta. Ikävä kyllä olimme oikeassa.”

Vuosina 1990–1991 Postipankista irtisanottiin yhteensä 150 naista. Se oli Rovaniemen kokoisessa kaupungissa valtava isku. Kirjauskeskukset siirrettiin Ouluun, Tampereelle ja Helsinkiin, mutta Tuula ei halunnut muuttaa töiden perässä pois kotikaupungistaan. Antti ja Henna olivat silloin pieniä ja perheen isällä Markulla oli vakituinen työ autokauppiaana.

Lama-aikana ei ollut töitä edes sairaanhoitajille.

Tuulan työnantaja tarjosi irtisanotuille pakettia, jonka avulla heidän oli mahdollista kouluttautua sairaanhoitajiksi ansiosidonnaisella päivärahalla. Myös muut kustannukset koulukirjoista lähtien luvattiin kattaa kokonaisuudessaan.

Ensin piti kuitenkin päästä kouluun. Se meni tiukille, sillä Tuula jäi pääsykokeissa ensimmäiselle varasijalle.

”Itkin ja paruin, että mitä minä nyt teen. Sitten kuulin, että joku oli perunut paikkansa. Se oli minun lottovoittoni.”

Tuula aloitti sairaanhoitajakoulun samaan aikaan kuin Antti peruskoulun ensimmäisen luokan. Isosisko Henna meni silloin viidennelle. Aamuisin koko kööri lähti ulko-ovesta yhtä matkaa: lapset saattoivat ensin Tuulan kodin lähellä sijaitsevaan kouluun ja jatkoivat siitä omaansa.

Neljän ja puolen vuoden päästä Tuula valmistui sairaanhoitajaksi, keskellä pahinta lama-aikaa. Töitä ei ollut – edes sairaanhoitajille. Jälleen Tuula oli huolissaan: mitä nyt? Vanhempien stressi rahasta säteili lapsiinkin.

Kun Antti sitten eräänä päivänä tammikuussa vuonna 1996 oli lähtenyt kouluun, Tuula sai puhelun. Se oli Lapin keskussairaalan neurologian osastonhoitaja, joka etsi sijaista sairastuneelle.

Sairaala sijaitsi vain 500 metrin päässä Tuiskujen kotoa, joten Tuula lähti töihin siltä seisomalta. Kotiin hän jätti tiedoksi lapun, jossa luki: Olen saanut töitä, tulen illalla.

Kun Antti tuli koulusta, hän riemastui äidin uutisista niin paljon, että kiersi ovelta ovelle soittamassa naapureiden ovikelloja ja esittelemässä lappua.

Tuula teki neurologian osastolla sijaistuksia ja pätkätöitä, kunnes sai pidemmän sijaisuuden. Välillä hän työskenteli sisätautiosastolla ja välillä dialyysiosastolla. Jälkimmäisen hän totesi itselleen liian yksitoikkoiseksi työksi. Sydänpaja perustettiin vuonna 2008, ja Tuula löysi paikkansa.

Parasta nykyisessä työssä on Tuulan mielestä monipuolisuus: tahdistinpolin lisäksi hänen työhönsä kuuluu potilaiden seurantatarkkailua, uusien laitteiden opettelua ja välillä myös vaativia toimenpiteitä, kuten pallolaajennuksia.

Tuula kuuluu hätätyörinkiin, jossa häntä ei ole velvoitettu olemaan kotona, mutta hänet voidaan tarpeen vaatiessa hälyttää puolen tunnin varoitusajalla töihin. Jos potilaalla on esimerkiksi totaalitukos sepelvaltimossa, se pitää avata heti ja toimenpide voi viedä monta tuntia.

”Kun koko tiimi onnistuu ja potilas jää yllättävän tilanteen jälkeen henkiin, on tunnelma mahtava: me selvisimme. Ne ovat todella palkitsevia hetkiä.”

Harvinainen sukunimi paljastaa usein Tuulan ja Antin sukulaisuussuhteen potilaille. Kun Tuula esittelee itsensä koko nimellä, hän kuulee usein saman kysymyksen: oletko Antille sukua tai tunnetko hänet?

”Vastaan kysyjille, että Antti on minun poikani. Jos potilas tiedustelee, mitä Antille kuuluu, juttelen niitä näitä hänen sen hetkisistä töistään. Mitenkään häiritsevästi kysymyksiä ei tule.”

Myös kollegat tietävät, että Tuula on Antin äiti. Vuosien saatossa aiheen saama huomio on tasoittunut. Kun Antti on isommin esillä, asia saattaa nousta taas hetkeksi kahvipöytäkeskusteluihin.

Myös eräällä lääkärillä on tapana esitellä Tuula kierrolla oleville uusille apulaislääkäreille kysymyksellä: ”Tiedättekös kuka Tuula on?” ”Hän on Antti Tuiskun äiti.”

”Ihan positiivisesti ihmiset reagoivat. Osa naureskelee, osa nyökyttelee”, Tuula sanoo.

Kollegat elivät täysillä mukana Antin menestyksessä.

Tuulan mukaan musikaalisuus ja intohimo esiintymistä kohtaan olivat nähtävissä Antista jo tämän lapsuudessa. Antti oli musiikkiopistossa, hän lauloi paljon ja oli kaikin puolin eläväinen persoona.

”Silloin jo mietimme, että kyllä Antista jotakin tulee, mutta ihan tällaista suosiota emme osanneet aavistaa.”

Antti räväytti itsensä kertaheitolla suomalaisten tietoisuuteen, kun hän osallistui vuonna 2003 Idols-laulukilpailuun. Äkkisuosio löi kaikki ällikällä: niin Antin itsensä, hänen perheensä kuin koko Suomen.

”Meillä oli Antin suosiossa aluksi kova sulatteleminen. Poika oli vain 18, kun hän lähti kotoa suureen maailmaan. Välimatka Rovaniemeltä Helsinkiin oli melkein tuhat kilometriä, ja äitinä tuntui vaikealta, etten aina päässyt hänen tuekseen.”

Idols-aikaan myös Tuulan kollegat elivät täysillä mukana Antin menestyksessä. Jos Tuula oli iltavuorossa eikä voinut katsoa Idolsin suoraa lähetystä, työkaverit raportoivat hänelle Antin pärjäämisestä. He olivat myös valmiita vaihtamaan sunnuntaityövuoroja Tuulan kanssa, jotta tämä pääsisi paikalle Idols-lähetyksiin.

Vaikeinta äkkimenestyksessä oli valtava, välillä ikäväkin mediahuomio. Silloin Tuula valvoi öitä murehtiessaan Antista kirjoitettuja otsikoita.

”Äitinä oli vaikeinta, etten voinut suojella poikaani julkisuuden negatiivisilta lieveilmiöiltä. Olisin halunnut, että hän saisi keskittyä töihinsä, mutta media puski päälle koko ajan. Tuntui, että häntä haluttiin vain riistää. Pelkäsin, pysyykö Antti sen kaiken keskellä koossa”, Tuula pohtii.

”Lopulta pyöritystä oli vain pakko oppia sulattamaan. Vähitellen opin, että kohutkin laantuvat ja ettei asioita voi ikuisesti murehtia ja märehtiä. Tärkeintä on, että tiedän itse, mikä on totta ja mikä ei.”

Antti tunnetaan valtavan energisistä ja vaativista lavaesiintymisistään. Tuula vahvistaa, että Antti näkee paljon vaivaa treenatakseen niin kuntoaan, koreografioitaan kuin lauluaan.

Antin kurinalainen työmoraali lienee perua kasvatuksesta. Tuula ja Markku pyrkivät opettamaan lapsilleen nuoresta asti työnteon tärkeyden. Kun kesätyöt olivat kortilla, vanhemmat rohkaisivat lapsiaan töihin milloin mainosjakajiksi, milloin ikkunanpesijöiksi.

”Halusimme opettaa lapsille, ettei raha tule tuosta vain. Kuskasimme heitä autolla talolta toiselle, jotta he saivat jaettua mainoksia postilaatikoihin. Muistan itsekin juosseeni kerrostalon portaita ylös alas heidän kanssaan. Ja jos työnä oli pestä firman näyteikkuna, minä aloitin toisesta päästä ja Antti toisesta.”

Nykyään Tuula on hyvin ylpeä pojastaan, on toki aina ollutkin.

”Olen Antin suurin fani. Käyn katsomassa kaikki isoimmat keikat, käymme koko perhe. Se on Antillekin tärkeää.”

Yhtä lailla myös Antti on ylpeä äidistään. Kun Tuula tulee hätätöistä kotiin, Antti saattaa kysyä, jäikö potilas henkiin.

”Antti arvostaa tätä työtä. Kun olemme onnistuneet pelastamaan jonkun hengen, hän sanoo, että mahtavaa äiti. Hän on ylpeä myös siitä, että olen aikuisiällä käynyt uuden koulun ja löytänyt työn, mistä tykkään.”

Viime talvena Antti muutti Helsingistä joksikin aikaa takaisin Rovaniemelle asumaan. Silloin perheellä oli taas mahdollisuus nähdä toisiaan enemmän.

”Antti oli usein ruoka-aikaan kotona”, Tuula nauraa.

Antti tunnetaan hyvin urheilullisena, ja hän käyttää monta tuntia päivästä treenaamiseen. Myös Tuula pyrkii liikkumaan päivittäin.

Liikkuminen on koko perheen yhteinen juttu. He ovat käyneet vuoroin tuntureissa, vuoroin Ounasvaaran virkistysalueella kävelyllä ja hiihtämässä. Yhdessä Antin kanssa Tuulan on kuitenkin turha treenata, sillä Antti painelee niin pitkällä edessä.

Minusta olemme onnistuneet hyvin. Lapsillamme ovat tasapainoisia, heillä on hyvät elämät ja he ovat pysyneet kaidalla tiellä.

Kotona Antti saa karistaa poptähteyden ja olla ihan vain Antti. Muu perhe ei kysele häneltä töistä, vaan juttelee niitä näitä jokapäiväisestä elämästä. Ja kun fyysistä etäisyyttä on enemmän, perheen oma Whatsapp-ryhmä piippaa viestejä lähes päivittäin.

Henna-tytär on seurannut osittain äitinsä jalanjälkiä, sillä hän on työkseen röntgenhoitaja. Työ on kuitenkin sen verran erilaista Tuulan omaan työhön verrattuna, että harvemmin äiti ja tytär puhuvat keskenään työasioista.

”Minusta me olemme onnistuneet kasvatuksessamme hyvin. Molemmat lapsemme ovat tasapainoisia, heillä on hyvät elämät ja he ovat pysyneet kaidalla tiellä.”

Tällä hetkellä Tuula jännittää taas poikansa puolesta uran seuraavaa askelta. Elokuussa julkaistaan Antin uusi Menesty!-kirja. Syyskuussa hänen piti esiintyä Olympiastadionilla kahtena iltana peräkkäin. Alun perin stadionkeikat oli tarkoitus järjestää jo viime vuonna, mutta pandemian takia ne on siirretty nyt syksyyn 2022. Kun Antti lopulta nousee kymmenientuhansien hurraavien ihmisten eteen, Tuulakin aikoo olla katsomassa ja kannustamassa poikaansa.

”En oikein uskaltanut edes uskoa, että Antti voisi päätyä nykyisenkaltaiseen menestykseen. Vaikka samaan aikaan minusta tuntui syvällä sisimmässäni, että kyllä hän voisi.”

Teksti Rosanna Marila

Mainos
Mainos