Päihteistä tuli uusi rakas – Sanna menetti lupansa ja lapsensa

Muista pohjimmaisin kokemus, jos tavallinen elämä käy kyllästyttämään, neuvoo Sanna Autio, 48, toipuvia päihderiippuvaisia.

Hänelle se oli hetki, kun hän havahtui sohvalta nuoremman poikansa hätään. ”Äiti, älä anna noitten viedä mua pois.” Sanna oli niin tokkurassa, ettei päässyt pystyyn.

Poliisit veivät pojat äitinsä luota yöksi turvaan. Se tapahtui vuonna 2010, ja siitä vuodesta tuli Sannan elämän rankin.

Tähän marraskuiseen aamupäivään on kuljettu pitkä matka. Sanna laittaa kahvit kiehumaan ja asettelee pöytään pojan kanssa leivottua sienipiirakkaa ja pahoittelee, että siihen roiskahti reippaasti pippuria. Kolme mäyräkoiraa Saga, Saimi ja Selma telmuavat jaloissa ja etsivät lattialta auringon lämmittämiä paikkoja.

Suhteet läheisiin, koirat, ajokortti, auto ja ammatti ovat niin sanotulle tavalliselle ihmiselle normisettiä, mutta Sannalle jotain, mistä hän ei pahimpina vuosina osannut edes haaveilla. Viime vuonna hän haaveili, että olisipa koti, jossa on takka – ja tässä se nyt on, mukavassa paritalossa Hämeenlinnassa. Vuokranantaja tunsi Sannan taustan, mutta se ei ollut este.

Päihteiden käytön Sanna lopetti reilut kuusi vuotta sitten. Mielitekoja tulee vieläkin, siksi hän korostaa olevansa toipuva sekakäyttäjä.

Sannan alamäki alkoi selän loukkaamisesta. Hän oli saanut ensimmäisen vakituisen sairaanhoitajan työpaikkansa Ilveskodista Hämeenlinnasta. Potilasta kääntäessä selässä niksahti ja lääkäri määräsi kipuun Panacodeja. Aluksi hän otti sitä ohjeen mukaan, mutta mielihyvän tunne oli niin vahva, että hän alkoi ottaa kipulääkettä yhä isompia määriä.

– Panacod sai musta vallan nopeasti. Sain siitä uuden rakkaan.

Perheessä oli kaksi pientä poikaa. Kumpikin pojista oli ollut huonounisia ja Sanna oli väsyksissä. Avuksi oli jo ennen selän satuttamista määrätty nukahtamislääke Stellaa.

Panacodeista, nukahtamislääkkeestä ja siideristä muodostui Sannan elämän pyhä kolminaisuus.

Jo nuoruuden ensimmäisistä alkoholikokeiluista lähtien Sanna oli linjannut, että muutaman otto on turhaa. Ennen sairaanhoitajaksi opiskelua Sanna opiskeli Varalan urheiluopistossa. Kun opiskelijat juhlivat, Sanna oli aina se, joka joi itsensä mahdollisimman nopeasti ihan sekaisin.

Ensikännit hän otti Prinssi Everstillä ja puolukkamehulla. Juoma oli jumalattoman pahaa, mutta siitä tuli jumalainen olo.

Äitiään tai jo edesmennyttä isäänsä Sanna ei koskaan nähnyt humalassa, mutta isoisät olivat juoppoja.

Nykyään puhutaan paljon yli sukupolvien kulkevasta taakasta, sodan varjosta. Isoisät varmaan olivat sodassa? Mahtoiko se vaikuttaa?

Valehtelin lääkärille, että olen lähdössä lähetystyöhön Indonesiaan.

Tälle tielle Sanna ei halua lähteä.

– Hop, hop. Päihderiippuvainen keksii aina syitä juoda. Eivät kaikki sodassa olleet ruvenneet juopottelemaan. Eräs rouva kysyi, mistä hän tietää, koska alkoholistimies valehtelee. Sanoin, että päihderiippuvainen valehtelee aina, kun huulet liikkuvat.

Kun omat lääkkeet eivät riittäneet, piti syödä kuormasta. Sanna jäi Ilveskodissa kiinni lääkevarkaudesta ja juttu meni käräjille asti. Sanna ei saanut tuomiota, vaikka myöntää nyt jälkeenpäin, että aihetta olisi ollut.

Työpaikalla hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko eroat itse tai saat potkut. Sanna päätti lähteä.

– Hoitoon ohjauksesta ei puhuttu mitään.

Eri asia on, olisiko hänellä ollut vielä halua lopettaa.

Samoihin aikoihin hän jäi ensimmäisiä kertoja kiinni rattijuopumuksesta. Noina vuosina Sanna oli kaikkiaan 35 kertaa käräjillä rattijuoppouden vuoksi. Joinakin kertoina hän oli ajanut yksin, joskus kyydissä olivat lapset.

– Sossut kävivät meillä ensimmäisiä kertoja. Se oli ihan yliärsyttävää. Lahjoin lapset hiljaisiksi karkeilla tai pikkurahalla.

Sanna oli saanut työpaikan Hyvinkäältä.

– Päihderiippuvainenhan on kova työntekijä, kunnes tietty raja ylittyy.

– Hyvin pian se meni siihen, että kun pääsin Hyvinkäällä aamuvuorosta, hain Sparista pari kolme siideriä ja join ne kotimatkalla. Sitten poikkesin hakemaan lapset tarhasta. Se oli sellaista sekoilua ja jatkuvia käräjiä. Muut keräsivät pussilakanaleimoja. Minä olisin voinut kerätä käräjäleimoja.

Tuomioiksi tuli sakkoja ja yhdyskuntapalvelua.

Muistot noilta ajoilta alkavat olla hämäriä. Sanna muistaa esimerkiksi, miten hyökkäsi kerran kylässä olevan äitinsä kimppuun, kun luuli tätä entiseksi työnantajakseen.

Keväällä 2008 hän päätyi päivystykseen ja myönsi itsekin, että on huonossa kunnossa. Sanna oli viisi viikkoa osastolla, kävi sieltä työhaastattelussa ja sai vakituisen työpaikan Autismikeskuksesta.

– Päihderiippuvaiset ovat erittäin hyviä näyttelijöitä. Me pesemme nykynäyttelijät mennen tullen. Työpaikalla oli juoppo kokki, jonka kanssa ystävystyimme ja peittelimme toistemme tekemisiä.

Sama meno jatkui ja avioliitto päättyi. Lapset jäivät isälle. Se tuntui jopa helpottavalta.

– Sain töistä potkut ja myöhemmin menetin myös sairaanhoitajan lupani. Asunto minulla sentään oli koko ajan.

Hämeenlinnan poliisit olivat niinä vuosina ainoita kavereitani, Sanna sanoo. Putka kävi tutuksi.

Panacodeja kului päivässä melko kimara. Noin 30 ja siihen päälle nukahtamislääkkeet ja viina. Niitä oli kova askare hankkia, vaikka e-reseptejä ei siihen aikaan vielä ollut rajoitteena.

Hän haki reseptejä eri lääkäreiltä. Sanna osasi pään asennosta tulkita lääkärin mielen liikkeitä ja oli itse mieliksi, minkä ikinä osasi.

– Joskus vein jopa lounasannoksen lääkärille, kun tiesin, mihin aikaan hän syö, jotta resepti irtoaisi. Toivotin sitten resepti kädessä hyvää ruokahalua.

– Kerran valehtelin yhdelle lääkärille, että olen lähdössä Indonesiaan lähetystyöhön ja tarvitsen sinne mukaan kipulääkettä. Sain 400 Panacodia. Lääkäri oli hirveän kiva, mutta seuraavalla viikolla, kun menin uudestaan, hän ei enää ollutkaan niin mukava. Menin sinne epähuomiossa, koska olin unohtanut edellisen käynnin.

Sanna seurusteli jonkin aikaa moottoripyöräjengiin kuuluvan miehen kanssa.

– Sitä kautta sain elämääni uudenlaista jännitystä. Välillä käytin myös amfetamiinia pillereinä. Piikittänyt en ole koskaan. Olen vähän neulakammoinen.

Keittiön seinällä on puinen sydän: Maailman paras äiti. Se on lahja pojilta. Sannalla ja poikien isällä on yhteishuoltajuus. Arkea helpottaa se, että poikien isä asuu 400 metrin päässä Sannan nykyisestä kodista.

Sanna on tottunut kertomaan tarinaansa, mutta lapsia koskevat asiat saavat hänet herkistymään. Pojat eivät moniin vuosiin suostuneet yöpymään Sannan luona. Vanhempi poika ei sitä halua vieläkään. Pojat ovat jo liki parikymppisiä.

Kesäkuussa 2013 Sannan elämässä tapahtui käänne. Terapeutin kanssa on yritetty jäljittää, mistä se tuli, mutta ihan selvää siitä ei ole saatu.

Sanna lopetti käytön. Hän oli yksin kotona seuranaan vain vanhin koiransa Saga. Sanna kuvailee valvoneensa seitsemän yötä.

– Kipu oli jossain rystysten sisällä. Löin nyrkkiä betoniseinään, jotta tuntisin normaalia kipua.

Sinnittelyn jälkeen hän oli jo Hätilän apteekin pihassa. Tutut tabletit olivat valmiina, vesipullo autossa.

– Se homma ei mennyt tuubiin. Tunnistivat minut apteekissa. Poliisiauto ajoi paikalle. Jouduin tiputukseen ja käräjille.

Siitä lähtien hän on ollut raittiina. Viimeisen tuomion hän sai 2014. Sen hän suoritti pantarangaistuksena. Sanna oli jo silloin päässyt töihin koululle koulunkäyntiavustajaksi.

Sieltä tuli lähtö, kun joku oli meilannut rehtorille, että tiesittekö teidän työntekijänne ajelevan päissään autolla.

– Olisin ehkä saanut jäädäkin sinne töihin, en tiedä. Se oli kova pala, kun en enää siinä vaiheessa käyttänyt.

Hukattuja vuosia kertyi kahdeksan ja puoli. Siinä on jälkeenpäin ollut sulattelemista.

Pitkään Sanna paini sen kanssa, kuinka oli voinut olla niin huono ja selkärangaton ihminen, että oli vuosia pois lastensa elämästä. Mitä hän oli tehnyt omalle elämälleen?

Tyyneys ja rauha Sannaan istui, kun hän osallistui Minnesota-kuntoutukseen. Häntä helpotti kuulla, että päihderiippuvuus on sairaus ja että perimällä on sen saamisessa iso rooli.

– Alkoholismi on sairaus! Olin ihan että kiesus, mikä armo mulle tuli. Toipumiseni lähti käyntiin. Oli helpottavaa, ettei se kaikki ollut vain minun huonouttani.

Alttiusgeenejä on monia. Tunnetuimmat alkoholismia aiheuttavat geenit ovat GABRA2 ja ADH4.

Sanna uskoo, että hänellä on ne molemmat: päihteet toivat hänelle jo ensi kerralla taivaallisen olon ja sietokyky on kova.

Sanna kertoo olleensa reilut 12 vuotta A-klinikan asiakas, mutta oikeanlaista apua hän ei koe saaneensa. Päihdehoito kaipaa hänestä kipeästi kehittämistä.

Hän myöntää olevansa jyrkkä mielipiteissään. Korvaushoito on hidasta kuolemaa, kuin pätkis diabeetikolle, vertaa Sanna.

– Samat jampat pyörivät korvausjonoissa, vetävät korvaushoidon ja muuta päälle. Kun mieli on aktivoitunut päihteille, se on kaikki tai ei mitään. Joko lopetat kokonaan tai kuolet.

Psykiatriset sairaanhoitajat ovat Sannasta päihdetyössä melko turhia – heille lähinnä valehdellaan. Sannasta tarvitaan ammattilaisia, joilla itsellä on päihdetausta, sillä he näkevät valheiden taakse.

– Riippuvainen kieltää oman sairautensa, siihen on vaikea päästä väliin. Ymmärsin hyvin, mitä ne jantterit tekivät A-klinikalla, mutta sitä en tajunnut, miksi minä siellä olin. Minnesota-hoito ei toki sovi kaikille, mutta monille.

Sanna on käynyt puhumassa kokemastaan eri koulutuksissa. Muun muassa nykyisellä työpaikallaan Janakkalan kunnassa hän on pitänyt useampia koulutuksia.

– Joskus on pitänyt lähteä rappuun luennolta, kun olen nähnyt ne ilmeet. Siis omalta luennolta. Tykkään haastaa lääkäreitä näissä asioissa.

Hänellä on selvä määritelmä riippuvuudelle.

– Vaikka juot vain pari lasia viiniä illassa, olet alkoholisti, jos juominen pyörittää mieltäsi. Jos alat jo aiemmin päivällä ajatella, että kohta sitä saa.

Sannalla on vielä vähän haussa, millainen ihminen hän oikeasti on. Sitä hän on terapeutin kanssa miettinyt ja 83-vuotiaalta äidiltään kysellyt.

– Sen tiedän, että olen rakastava äiti ja hyvä sairaanhoitaja. Muuten olen vielä hukassa.

Hukattuina vuosina katosi koko Sanna.

Hoitoalalle hän epäilee lähteneensä läheisriippuvuuden vuoksi.

– Halusin auttaa kaikkia, pelastaa kaikki. Jo lapsena olin kiltti ja yritin miellyttää muita. En välittänyt itsestäni, vaan mielistelin ja nöyristelin. Olen tajunnut tämän vasta myöhemmin. Isäni oli Satakunnassa Kiikassa koulun johtaja ja hyvin pidetty. Ehkä hain häneltä hyväksyntää, kun kävin samaa koulua. Vieläkin jos joku on vihainen, minulle tulee herkästi tunne, että olen vastuussa siitä.

– Elämänkoulussa olen oppinut järjestelmälliseksi ja aika mustavalkoiseksi ihmiseksi. Tykkään struktuureista. Minulla on päivässä tietyt rutiinit.

Sannalla on vielä vähän haussa, millainen ihminen hän oikeasti on.

Seuroissa Sanna kulki äitinsä kanssa pienestä pitäen, ja usko on hänelle tärkeä edelleen. Hän ei usko, että olisi ilman korkeampaa varjelusta voinut selvitä esimerkiksi lukuisista rattijuopumuksistaan ehjänä ja satuttamatta ketään. Sanna tykkää käydä helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, koska niissä on rento tunnelma.

Nainen valittaa, ettei mies saa vaihdetuksi autoon talvirenkaita. Sellaisia ovat Sannan mielestä tavis-elämän vaikeudet. Hänellä on vaikeuksiin toinen perspektiivi.

– Tavis-elämä on välillä vähän tylsää, kun enää eivät edes poliisit pysäyttele, hän vitsailee. Joskus poliisi on kyllä pysäyttänyt ja kysynyt ajokortin lisäksi kuulumisia vanhalta tutultaan. Joku heistä oli päivitellyt, ettei poliisilla riitä töitä, kun Sanna on raitistunut.

Vauhtia piisaa Sannan tavallisessa elämässäkin. Edellisviikolla hän teki kolme pitkää vuoroa Janakkalan kotihoidossa. Kolme viikkoa sitten hän muutti uuteen kotiinsa, mutta tavarat ovat jo hyvässä järjestyksessä.

Sairaanhoitajan lupansa Sanna sai takaisin vähitellen. Aluksi hän ei saanut käsitellä pkv-lääkkeitä. Lupien saaminen edellytti monta puhdasta seulaa A-klinikalla.

– Oli hieno hetki, kun JulkiTerhikissä ei ollut enää ylimääräisiä merkintöjä.

Sanna työskenteli välillä päihderiippuvaisten parissa, mutta nyt hän on töissä Janakkalan kotihoidossa.

– Ihastuin siihen työhön. Työ on monipuolista ja itsenäistä. Suhaan pienellä sitikallani mummojen ja pappojen luona. Kukaan töissä ei ole ylenkatsonut minua. Olen tosi onnellinen, että olen saanut tämän mahdollisuuden. Meillä on hitokseen hieno sakki siellä!

Entisessä elämässään Sanna esiintyi sanomalehtien rikosuutisissa ja jopa Alibissa. Viime aikoina hänen elämäntarinansa on kerrottu kiiltäväkantisissa naistenlehdissä kuten Eevassa ja Annassa. Sanna on sinut menneisyytensä kanssa ja kertoo siitä avoimesti.

On ihana marraskuinen auringonpaiste ja Sannan vapaapäivä. Miksi hän haluaa tärvätä sen kertomalla taas uudelle yleisölle ei niin kovin mairittelevia tapahtumia?

– Hoitajat ovat töissä kovilla. Päihderiippuvaiset lääkärit ja hoitajat ovat meillä tabu. Seulat eivät olisi pahitteeksi, niissä voisi tulla melkoisia yllätyksiä. Haluan jakaa tietoa päihderiippuvuudesta. Uskon Minnesota-hoidon kahteentoista askeleeseen. Niiden loppupäässä puhutaan sanoman jakamisesta.

Useampi lupansa menettänyt hoitaja ja lääkäri onkin ottanut Sannaan yhteyttä.

– Riippuvuus vie hautaan ja tuhoaa kaiken kauniin, ellei sille tee jotain. Yksin ei kannata jäädä. Kiitän joka ilta raittiista päivästä. Kuljen tätä tietä päivä kerrallaan. Joskus näen puut ja metsän, tähdet ja kuun. Moni sanoo, että olet rohkea, kun puhut tästä. Itse sanoisin, että tämä on nöyryyttä sen edessä, mitä olen saanut takaisin.

3.1.2020 korjattu psykiatristen sairaanhoitajien ammattinimikettä.