Paluu Suomeen 30 vuoden jälkeen: Löysin uuden työn ja vanhan rakkauden

Päivi Puroharju palasi Suomeen 30 vuoden jälkeen. Alkoi uusi valoisa elämä kiltin miehen rinnalla, aula-avustajana.

Kuvateksti
Päivi Puroharju työskentelee unelmiensa työpaikassa. Kuva: Mikko Nikkinen

Lähdin ulkomaille heti sairaanhoitajaksi valmistuttuani vuonna 1981. Veri veti. Minun piti päästä matkustamaan ja kokemaan. Ja kyllä minä näin ja koin.
Menin naimisiin hurmaavan ja älykkään tanskalaismiehen kanssa, jonka pimeä puoli alkoi paljastua pikkuhiljaa.
Saimme pojan ja tytön, muutimme Ruotsiin, matkustelimme ja purjehdimme Kaakkois-Aasiassa, käänsimme suomalaista kirjallisuutta tanskaksi, pidimme hevostilaa – ja kaiken sen ohella tein pitkän uran kotisairaanhoidossa.
Kesällä 2006 olin ajamassa Helsingistä Lappeenrantaan sairaanhoitajaopintojeni 25-vuotiskurssijuhlaan. Olin juuri onnistunut eroamaan miehestäni 24 vuoden jälkeen. Vihdoin olin vapaa.
Koko ajomatkan taistelin itseni kanssa: soittaisinko nuoruudenrakastetulleni Markku Puroharjulle, jonka kanssa en ollut vuosiin ollut missään yhteyksissä.
Kun kilometrikyltti näytti 36 kilometriä Lappeenrantaan, ajoin tien sivuun ja soitin: ”Hei, täällä Päivi. Haluaisitko tavata?”

Tapasimme huoltoaseman kahvilassa ja juttelimme. Markun kanssa oli hyvä olla. Kun seuraavan kerran kohtasimme, Markku laittoi kätensä minun käteni päälle. Silloin minua vietiin.
Häitämme vietettiin vuonna 2008. Koska Markku – eli kaikkien tuntema Makkara – on ollut vuosikausia SaiPan huoltaja, menimme naimisiin jäähallissa. Häämusiikin soidessa minä tulin rangaistusaitiosta ja Makkara vaihtoaitiosta. Kiersimme kaukalon, kohtasimme ja kävelimme yhdessä papin eteen.
Annoin Makkaralle lahjaksi kaulakorun, joka on tehty sulatetusta kullasta. Hän on minun kimpaleeni kultaa: luotettava, rauhallinen, sisukas, mutta myös hyvin itsepäinen.

Muutin Lappeenrantaan pysyvästi vuonna 2010. Ruotsiin jäivät aikuiset lapseni sekä 5-, 3- ja 2-vuotiaat lapsenlapseni.
Paluumuuttajan osa ei ole helppo. Suomi oli täysin muuttunut, onneksi osasin sentään kielen hyvin. Kaikista haastavinta oli työnsaanti.
Hain töitä aktiivisesti, kirjoitin­ hakemuksia, kävin haastatteluis­sa, suoritin kursseja ja myynnin ammat­titutkinnon. Hoitoalan töitä en hakenut, sillä vaikka olen laillistettu sairaanhoitaja Suomessa, Tanskassa ja Ruotsissa, oli työ täällä muuttunut 30 vuodessa niin paljon, ettei siihen voinut noin vain hypätä.
Te-keskus ja tehostettu työnhaku tekivät kaikkensa minun puolestani. Mietin, että kannattaako heidän todella käyttää näin paljon resursseja vanhaan naiseen.
Vuodet vierivät. Työttömyys söi itsetuntoa ja teki olon toivottomaksi. Meni kuusi vuotta – ja sitten tärppäsi.

Elokuussa 2016 Lappeenranta päätti kokeilla aula-avustajaa Etelä-Karjalan keskussairaalassa. Te-keskukselle kiitos, minä työllistyin puolivuotiseen pilottiin.
Työ oli kuin minulle tehty. Pidän ihmisistä ja puhumisesta.
Kokeilusta saatiin hyviä tuloksia, ja Eksote päätti perustaa aula-avustajan toimen. Hakijoita oli 161, minä pääsin sijalle kolme. Sitten ensimmäinen perui, toinen perui – ja minä pääsin kuusikymppisenä unelmieni työhön!
Olen päivystyksessä potilaita varten. Minulle kuuluu heidän hyvinvointinsa: autan, neuvon, saattelen, välitän tietoa potilaille ja hoitajille. Välillä olen myös triage-hoitajan ovimikkona.
Koska kyseessä on kokonaan uusi työ, toimenkuvani kehittyy koko ajan.
Toivon, että voin nivelpsoriasiksestani huolimatta jatkaa työntekoa eläkeikään asti. Rakastan työtäni, tämä on taivaanlahja.

Teksti Tiina Suomalainen

 

Suosittelemme sinulle

Tehy
Julkaisupäivämäärä
23.4.2021
Tehy
Julkaisupäivämäärä
25.3.2021