Vastavalmistuneelle vuosi 1997, laman jälkimainingit, oli huonoa aikaa hakea ”röllin” töitä. Kun Norja alkoi vetää puoleensa terveydenhuollon ammattilaisia, lähdin Ouluun kielikurssille, hoitajille suunnattuun työvoimakoulutukseen.
Muutin Osloon ja aloin työskennellä Det Norske Radiumhospitalin sädehoito-osastolla. Kahdessa vuodessa sain maksettua opintolainani ja rahaa jäi säästöönkin.
Olisin voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, ellei suomalaisella kihlatullani olisi ollut hinku kotimaahan. Hän oli kosinut minua, vaikkei ollut karkauspäiväkään.
Kun minut valittiin Meikun Grilliin eli Husin sädehoitoyksikköön, muutimme Suomeen ja menimme naimisiin. Vaimoni sai töitä geriatriselta vuodeosastolta Töölöstä. Olin aiemmin päättänyt, etten avioidu saman alan ammattilaisen kanssa, koska edes toisen pitäisi ansaita kunnolla. Mutta minkäs teet, kun Amor ampuu nuolensa minne ampuu.
Esikoisemme syntyi Kotkassa. Sosiaaliset turvaverkkomme olivat kuitenkin vahvimmat Heinolassa, jossa vaimoni vanhemmat yhä asuvat. Sinne olen perheeni kanssa asettunut. Aloitin työt terveyskeskuksen röntgenhoitajana vuonna 2006.
Vitsejä aloin viljellä jo lukioiässä. Eräs luokkatoverini epäili minun sepittelevän niitä iltaisin, mutta oikeasti keksin ne sillä sekunnilla. Pyrkimykseni on ollut kehitellä juttuja, jotka avautuvat muillekin kuin itselleni.
Ennen vanhaan lannerangan natiivitutkimusta edelsi syömättömyys edellisillasta alkaen. Niin sitten ohjeistin potilaita nauttimaan viimeisen ehtoollisen omaan yksilölliseen aikaan ja olemaan aterioimatta sen jälkeen.
Suurin osa potilaista ei huomannut sanavalinnoissani mitään outoa, mutta niille, jotka alkoivat virnistellä, painotin, ettei tilaisuuteen tarvitse kutsua kahtatoista ruokavierasta eikä siitä tarvitse maalauttaa taulua, jossa kaikki istuvat samalla puolen pöytää. Ne ovat vapaaehtoisia juttuja.
Eräänä jouluna sain eläkeläisrouvalta lahjaksi villasukat. Hän ei ollut hymyillyt kahteen viikkoon lannerangan kovan kivun vuoksi. Hän kuitenkin alkoi nauraa, kun kehotin häntä irrottamaan mahdollisen napakorunsa tutkimukseen pääsyä odotellessaan.
Etelä-Suomen Sanomat luonnehti minua lehtijutussaan asiakkaiden rakastamaksi, humoristiseksi röntgenhoitajaksi, joka tekee työtään tiukan ammattitaitoisesti. Vuosi sitten sain paikalliselta Virtapiiri-kuorolta Virranjakaja-palkinnon. Hyvältähän nuo tuntuvat! Huumorini on muuttunut iän myötä salonkikelpoisemmaksi. Enää en vastaa siviilipuhelimeen ”Simo ruumishuoneelta hei” niin kuin joskus takavuosina."
Vuonna 1973. Nöösipoikana Ari Leino viihtyi Aku Ankan parissa.
Ari Leino
51-vuotias, 207-senttinen röntgenhoitaja Heinolasta.
Jos en olisi hoitoalalla, olisin mieluusti taikonautti eli sujuvasti kiinaa puhuva, pienikokoinen avaruuslentäjä.
Teksti Erja Taura-Jokinen
