Ensin olin töissä lappeenrantalaisessa, kansainväliseen ketjuun kuuluvassa suutarinliikkeessä. Kun firmalla alkoi mennä huonosti, ostin kaiken, mikä irti lähti, ja perustin oman yrityksen.
Yrittäjän elämä vei tolkuttomasti aikaa. Kun tapasin tulevan vaimoni Liisan vuonna 2000, aloin kaivata enemmän vapaata. Siirryin teollisuustöihin, ensin sementtitehtaalle ja sitten kivilouhokselle.
Meille syntyi kolme lasta kahden vuoden välein. Isyys myllersi elämänarvot. Lapset kasvattavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan.
Kiven louhinta on rankkaa. Kaivoksella ollaan jumalan selän takana lumessa ja pyryssä. Tajusin, etten voi tehdä sitä loputtomiin vaan minun on opiskeltava kevyempi ammatti.
Ensimmäisen kontaktini fysioterapiaan sain teininä, kun olin loukannut jalkani moottoripyöräonnettomuudessa. Minua kuntouttavalla fysioterapeutilla oli Stonen bändipaita. Hänen rentoutensa teki vaikutuksen, kun muu sairaalamaailma vaikutti minusta niin vakavalta.
Ehkä sieltä jäi kytemään jokin ajatus, joka auttoi alan valinnassa. Monimuoto-opiskelu Mikkelissä oli leppoisaa ja sopi yhteen lapsiperhekuvioiden kanssa.
Valmistuttuani pääsin heti töihin Eksotelle. On kiva tehdä työtä, jossa hymyillään ja nauretaan.
Kaukomaat kiehtovat minua. Matkustelu pelkän matkustelun vuoksi ei tunnu mielekkäältä, ja siksi olen hakeutunut ulkomaille töihin ja opiskelemaan.
Opiskeluaikoina olin Keniassa harjoittelussa. Pyöritimme lasten kampurajalkaklinikkaa. Pienten jalkojen kipsaaminen oli tosi mielenkiintoista.
Keniassa huomasin, että ihmiset ovat hyvin samanlaisia, ollaan sitten Afrikan savanneilla tai Järvi-Suomessa. Saman havainnon tein Mosambikissa, jossa olin SPR:n katastrofitöissä tuhoisan pyörremyrskyn jälkeen keväällä 2019.
Reissut ovat olleet silmiä avaavia. Keniassa minua yllätti, miten nopeasti magneettikuvan sai ja miten hyvin Youtube-videot näkyivät – paremmin kuin monin paikoin Suomessa. Mosambikissa yllätyin, etten törmännyt sairaalassa yhteenkään väkivallan uhriin.
Olen tehnyt vapaaehtoistöitä myös vapaapalokunnassa ja nuorisotyössä. Lisäksi olen toiminut alaikäisten turvapaikanhakijoiden edustajana. Koen velvollisuudekseni jakaa sitä hyvää, jonka olen itse saanut. Yhteisvastuun ajatus tulee jo kotikasvatuksesta.
Viimeisin rupeamani ulkomailla päättyi tammikuussa. Olin Shanghaissa opiskelemassa tulevaisuuden terveysteknologiaa. Kyseessä on Turun ja Shanghain yliopistojen maisteriohjelma. Jatkan opintoja jossakin vaiheessa, mutta nyt keskityn työelämään. Minua kiinnostavat erityisesti traumat ja tuki- ja liikuntaelinten ongelmat. Haluaisin syventyä niihin jatkossa enemmän ja karsia jotain muuta pois.”
Sami Jukkala
43-vuotias asiantuntijafysioterapeutti, joka työskentelee Eksoten suoravastaanotoilla ja avh-potilaiden kuntoutuksessa.
Jos en olisi fysioterapeutti, olisin insinööri. Minulla on edelleen vuonna 2000 saatu koulutuspaikka Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa.
Teksti Tiina Suomalainen
