Satu on tarvinnut sisua sekä kotona että luottamusmiehenä: ”Ratkoimme kiistoja yksi toisensa jälkeen”

”Vartuin köyhässä vasemmistolaisperheessä Turussa vanhempieni ja kolmen veljeni kanssa. Isä valmensi vapaalla junnuja jalkapallossa. Minäkin pelasin poikien mukana, sillä tytöille ei ollut omia joukkueita. Saatan yhä törmätä kaupungilla ikämiehiin, jotka tulevat halaamaan tunnistaessaan lapsuusvuosien pelikaverinsa!

Lukion jälkeen pääsin posliinitehtaaseen äitini työpaikalle. Liukuhihnalla oli tehtävä saumatonta yhteistyötä työkaverin kanssa, jotta pääsimme urakkapalkoille. Niinä aikoina tienasin enemmän kuin sairaanhoitajana.

Olin tehtaalla kaksi vuotta, sillä jäin ensimmäiselle varasijalle stipendiaattihaussa Leningradin yliopiston lääkärikoulutukseen. Suomessa hain lukemaan liikuntatiedettä, mutta en päässyt.

Opiskelin sairaanhoitajaksi, koska siinä ammatissa tiesin töitä riittävän. Harjoittelut olivat silmiä avaavia. Muistan tulleeni asunnolleni itku silmässä kroonikkopotilaiden osastolta, jossa vanhoja ihmisiä käytiin kääntämässä vuoteessa parin tunnin välein.

Harjoittelupaikoistani tarjottiin pestejä, mutta minä halusin Tyksin teho-osastolle, josta olin kuullut kiehtovia kertomuksia ystävältäni. Minulla käynnistyi siellä 21-vuotinen rupeama.

Tein 15 vuotta pelkästään yövuoroja. Samaan aikaan yksityiselämässäni tapahtui traagisia käänteitä.

Vuonna 1985 rakastuin palavasti urheilijamieheen. Sain hänen kanssaan kaksi ihanaa poikaa, elämäni tärkeimmät ihmiset. He jäivät ilman isää jo alle 2-vuotiaina, sillä mies teki itsemurhan.

Jouduin tiukille sekä taloudellisesti että psyykkisesti. Minun oli pakko keskeyttää hoitovapaani, palata töihin ja viedä lapset päiväkotiin. Onneksi olin ostanut itselleni asunnon tehdastyövuosieni päätteeksi.

Kun poikien murrosikä lähestyi, pyysin siirtoa päivätyöhön. Päädyin Tyksin päiväkirurgiselle poliklinikalle ja sieltä muutamaksi vuodeksi Mehiläiseen ja Terveystaloon. Vuonna 2011 Kupittaalla avautui kahdeksan kirurgin perustama Sairaala Neo, jossa työskentelen yhä.

Aluksi hämmennyin yksityisen työnantajan määräyksistä ja käytännöistä. Innostuin selvittämään niiden laillisuutta Tehystä. Lopulta ryhdyin työkavereiden rohkaisemana luottamusmieheksi.

Hain Tehystä näkemystä työpaikkani erilaisiin tilanteisiin lähes viikoittain kolmen vuoden ajan. Yleensä sain vastauk­sen saman vuorokauden aikana. Risti­riitatilanteet kääntyivät eduksemme yksi toisensa jälkeen. Neo siirtyi Mehiläisen omistukseen vuonna 2017.

Pysyvän rakkauden löysin 15 vuotta sitten. Matkailen mieheni kanssa entisissä itäblokin maissa. Yleensä ajoitamme reissumme niin, että pääsemme seuraamaan jotain kansainvälistä urheilukisaa. Tietysti käymme myös jääkiekkoilijapoikani Anrei Hakulisen SM-liigapeleissä.

Kun lapseni olivat pieniä, lupasin, että he saavat pelata lätkää niin kauan kuin haluavat. Suoritin harrastusmaksuja tekemällä vapaaehtoistyötä joukkueen hyväksi ja ottamalla vekseleitä. Se oli ratkaisu, jota en kadu.

Tällä alalla ei ole helppoa päästä terveenä eläkkeelle. 37 vuotta hoitajana ovat tähän mennessä vaatineet alaselän jäykistyksen ja kaksi olkapääleikkausta.”

Satu Ruusunen

61-vuotias sairaanhoitaja Turusta.

Jos en olisi hoitoalalla, emännöisin pientä hostellia.

Teksti Erja Taura-Jokinen

Lue lisää:

Minna painoi neljää työtä, jotta pojat saivat harrastaa: "Jääkiekko on ollut hyvä lastenvahti, vaikkakin kallis"