Vaihto-opiskelijat näkivät, mitä korkea lapsikuolleisuus todella tarkoittaa – ”Harjoittelu Sambiassa kehitti ja karaisi”
Opiskelijat Reetta Nuutinen ja Janna Kareisto lähtivät vaihtoon eteläisessä Afrikassa sijaitsevaan Sambiaan.
Kuvateksti
Sairaanhoitajaopiskelija Reetta Nuutinen, 25, ja kätilöopiskelija Janna Kareisto, 22, olivat opiskelijavaihdossa Sambiassa helmikuusta toukokuuhun vuonna 2022.
Kun sairaanhoitajaopiskelija Reetta Nuutinen ja kätilöopiskelija Janna Kareisto saapuivat helmikuussa Sambiaan Lusakan lentokentälle 14 tunnin lentomatkan jälkeen, kukaan ei ollut heitä vastassa, vaikka näin oli luvattu. Oli improvisoitava ja oltava luova – kuten koko seuraavan kolme kuukautta kestäneen opiskelijavaihdon ajan.
Reetta ja Janna saivat lainattua lentokenttätyöntekijältä puhelinta. Noin tunnin päästä heitä kurvasi hakemaan vanha, rämisevä koulubussi, jonka kuski huikkasi hyväntuulisena: ”Tervetuloa Sambiaan!”
Bussi vei heidät perille opiskelija-asuntolaan, jossa heidän oli määrä asua vaihdon ajan. Helsingissä Janna ja Reetta opiskelivat molemmat Metropolia-ammattikorkeakoulussa mutta eivät ennalta tunteneet toisiaan. Nyt he tutustuisivat, sillä kävi ilmi, että he jakaisivat pienen, kahdeksan neliön huoneen. Huone oli likainen ja kulunut, ja sen ovi oli rikki. Ilmassa pörräsi ötököitä ja sängyissä vilisi torakoita.
”Otimme alusta asti asenteen, että näin tämä nyt on. Meillä molemmilla oli vahva halu sopeutua. Kyselimme apua muilta opiskelijoilta ja vähitellen aloimme oppia paikallisille tavoille”, Janna kertoo.
Ruokaa lapsille
Sambialaiset opiskelijakollegat ottivat Reetan ja Jannan hyvin vastaan. Naiset viettivät vaihtonsa maan suurimmassa opetussairaalassa University Teaching Hospitalissa, joka sijaitsi pääkaupungissa Lusakassa. Työharjoittelun he tekivät sairaalan alueella toimivan Lusaka College of Nursing and Midwifery -koulun kautta.
Paikalliset sairaanhoitajaopiskelijat Emmanuel ja Gift näyttivät paikkoja ja tukivat Jannaa ja Reettaa koko vaihdon ajan. Pojista tuli heille läheisiä ystäviä, ja he ovat pitäneet yhteyttä harjoittelun jälkeen.
Opetussairaalassa oli yhteensä kolmisensataa opiskelijaa, ja Reetta ja Janna olivat ainoat ulkomaalaiset.
”Meitä moikkailtiin ja meistä oltiin kiinnostuneita. Kaikki olivat auttavaisia ja ystävällisiä, mutta alkuun varautuneita”, Janna sanoo.
Yhteinen kieli auttoi. Sambian pääkieli on englanti, sillä se on entinen Ison-Britannian siirtomaa. Alueella puhutaan myös 72 muuta kieltä.
Janna työharjoittelutouhuissa Lusaka College of Nursing and Midwiferyssa.
Jannan ja Reetan ensimmäinen harjoittelupaikka oli aliravitsemusosasto, jossa hoidettiin pieniä, 0–6-vuotiaita lapsia.
Aliravitsemus on maassa iso ongelma. Alle viisivuotiaista lapsista 35 prosenttia kärsii vähäisen tai huonolaatuisen ruuan aiheuttamasta lyhytkasvuisuudesta tai alipainosta. Useammalla kuin joka toisella on anemia.
Osastolla lapsia nesteytettiin ja ruokittiin, tarvittaessa nenä-mahaletkun kautta. Myös äidit ruokkivat osastolla lapsiaan.
”Äidit tulivat sairaalaan mukanaan omat ämpärit, joihin he tekivät tarpeensa, sillä vessoja ei ollut”, Reetta kertoo.
Äideillä ei myöskään ollut paikkaa, jossa nukkua. Niinpä he torkkuivat pystyasennossa muovisilla puutarhatuoleilla. Isiä osastolla ei juuri käynyt. Janna ja Reetta muistavat nähneensä vain kerran, että isä tuli päästämään äidin lepäämään.
”Meiltä kysyttiin, millainen Suomen aliravitsemusosasto on. Kun kerroimme, ettei sellaista ole, paikalliset eivät ymmärtäneet.”
Tositoimissa synnytysosastolla
Sambiassa noin 70 prosenttia kaupunkien asukkaista elää slummeissa ilman puhdasta vettä ja kunnollisia käymälöitä. Vaikka maan talous on kehittynyt 2000-luvulla, yli puolet väestöstä kärsii köyhyydestä. Tilannetta pahentaa ilmastonmuutos, joka on lisännyt kuivuutta ja äkillisiä, tuhoisia tulvia.
Myös opiskelijasairaalassa oli puutteita hygieniassa. Vaihtamisen sijaan lakanoita käännettiin. Käsienpesua varten huoneiden nurkkaan oli tuotu vesiämpärit. Hoitohenkilökunnalla oli taskussaan käsidesipullot, mutta käsiä ei desinfioitu säännönmukaisesti.
Leikkaussaleja oli vain yksi. Jos se oli varattuna ja potilaalle tuli äkillinen leikkaustarve, mitään ei ollut tehtävissä.
”Synnytysosastolla työskennellessämme hyvä päivä oli sellainen, kun vauvoja syntyi enemmän elossa kuin kuolleina. Koska osasto oli tarkoitettu poikkeaville raskauksille, huonoja lopputuloksia oli paljon”, kätilöopiskelija Janna sanoo.
Hän joutui osastolla heti alussa tositoimiin. Jannan käskettiin ottaa keisarileikkauksessa vastaan vauva, mutta kukaan ei ollut ohjeistamassa, miten toimia.
”Jouduin myös hoitamaan alatiesynnytyksen yksin. Vastasyntynyt painoi vain 1,2 kiloa eikä itkenyt. Minulla ei ollut edes pyyhettä, jolla lämmittää lasta. Kun sain vauvan lopulta inahtamaan, se lähetettiin teholle. Sen jälkeen lääkäri oli minulle vihainen, kun en ollut ehtinyt laskea lapsen Apgarin pisteitä.”
Pisteiden avulla määritellään lapsen vointia yhden, viiden ja kymmenen minuutin iässä.
Moni äiti sai synnytyksen aikana pahoja repeämiä. Kipulääkkeitä tai puudutteita oli vain harvoin tarjolla.
”Synnytyksen jälkeen äideillä ei ollut mahdollisuutta päästä suihkuun, vaan veret pyyhittiin pumpuleilla, jotka he toivat mukanaan. Sen jälkeen he olivat oman onnensa nojassa.”
Kuolema oli arkipäivää
Vastasyntyneiden ja äitien kuolleisuus on Sambiassa korkea. Kaupungeissa äideillä on paremmat mahdollisuudet päästä sairaalan synnyttämään, mutta etenkin maalla moni synnyttää kotona, jolloin infektioriskit kasvavat.
Reetta ja Janna kohtasivat sairaalassa paljon kuolemaa.
”Meidän oli pakko kovettaa itsemme ja vetää kuori päälle. Se on päällä ehkä vieläkin”, Reetta huomauttaa.
”Tulen tarvitsemaan paljon korjaavia kokemuksia Suomessa”, Janna sanoo hiljaa.
Vaikka harjoittelu oli rankka kokemus, Reetta ja Janna ovat siitä kiitollisia.
Paikallisista oli kummallista, etteivät Reetta ja Janna olleet koskaan aiemmin nähneet kuolleita lapsia. Heille kuolema oli paljon arkipäiväisempää.
Reetta ja Janna vierailivat vaihtonsa aikana myös vastasyntyneiden teho-osastolla ja lasten syöpäosastolla.
”Teholla hengityskoneita oli neljä, eivätkä ne riittäneet kaikille. Keskoskaapeissa saattoi puolestaan olla kolme vauvaa samaan aikaan. Keskosia ruokittiin nokkamukeilla”, Janna kertoo.
Syöpäosastolla lapsilla oli valtavan isoksi kehittyneitä kasvaimia esimerkiksi kasvoissa. Moni potilas tulee hoitoon kaukaa pienistä kylistä ja hoitoon hakeudutaan köyhyyden vuoksi vasta viimeisellä hetkellä.
Yhdeksän uutta ystävää
Vaikka vaihdossa ei läheskään aina ollut helppoa, Reetta ja Janna ovat silti yhtä mieltä siitä, että se kannatti. Raskaissa tilanteissa auttoi se, että he puhuivat paljon keskenään.
”Välillä oli pakko keventää tilanteita huumorilla.”
Molemmat kokevat saaneensa vaihdosta valtavasti perspektiiviä elämään ja tuntevat kasvaneensa ihmisinä.
”Kun lähdimme rämisevällä koulubussilla kohti lentokenttää, meitä lähti saattamaan yhdeksän uutta ystäväämme. Eron hetkellä itkimme kaikki, varsinkin minä”, Janna sanoo.
Reetta ja Janna näkivät Sambiassa niin paljon norsuja, etteivät ne jaksaneet enää edes ihmetyttää.
Janna onkin lähdössä Afrikkaan jo tänä vuonna takaisin reppureissaamaan. Tulevaisuudessa hänen haaveenaan on tehdä siellä vapaaehtois- tai avustustyötä.
”Sambiassa kehityimme ammatillisesti, karaistuimme ihmisinä ja saimme elämään uutta näkökulmaa”, Reetta tiivistää.
Lähteinä myös: Atonen, Sofja; Rezai, Narges: Äitiys- ja lapsikuolleisuus Sambiassa (Turku amk 2019). Plan International. Unicef.
Vapaa-ajallaan Reetta ja Janna kävivät ihailemassa Victorian putouksia.
Palkka 300 euroa kuussa
Sambialaisten suurimpia terveyshaasteita ovat kolera, hiv, malaria ja lasten aliravitsemus.
Terveydenhuoltojärjestelmä on yksi maailman epätasa-arvoisimmista, ja maa kärsii vakavasta hoitajapulasta.
Moni paikallisista sairaanhoitajista haaveilee työskentelystä ulkomailla, kuten Isossa-Britanniassa. Käytännössä se on kuitenkin vaikeaa, sillä sambialaiset sairaanhoitajat tienaavat noin 300 euroa kuussa.
