Hoitajan noloimmat mokat: ”Luulin, että lääkepaketti työnnetään palavan asunnon postiluukusta”

Opiskeluaikana minua nolotti usein. Opittavaa oli niin paljon ja kaikki tuntui kovin haastavalta. Matkalla tervey­denhuollon ammattilaiseksi tulikin sitten kohdattua erinäisiä mieltä ylentäviä tilanteita. Työelämästä käsin on hupaisaa muistella omaa naiiviuttaan ja sitä, kuinka vakavasti suhtauduin asioihin tai kuinka vaikeaa oli pyytää apua.

Muistan, kuinka sain huonoa palautetta ensimmäisen harjoitteluni ohjaajalta. Olimme menossa tekemään vuodepesua potilaalle, ja hän ohjasi minut edeltä huoneeseen aloittamaan hommia. Hänen tullessaan takaisin seisoin yhä puhdas pesulappu kädessäni, hämmentyneenä, sillä en ollut uskaltanut aloittaa yksinäni. Mihin suuntaan kasvoja piti pyyhkiä? Pestiinkö kädet ennen jalkoja? Olin ohjeiden orja ja pelkäsin saavani aikaan peruuttamatonta tuhoa, jos pyyhkisin väärään suuntaan.

Muistan, kuinka en kehdannut kysyä neuvoa uudenlaisen verensokerilansetin käyttämiseen. Pidin lansettia sinnikkäästi väärin päin kädessäni ja ihmettelin, kun en saanut pienintäkään reikää aikaiseksi. Pistin yhä uudelleen, potilas älähti joka kerta, minä puristin sormea ja verta ei vain tullut. Lopulta sain kuikuiltua toisen hoitajan olkapään yli, miten lansettia oikeasti pidellään.

Muistan, kuinka tiedustelin hieman nenäkkäästi sisätautisen osaston ylilääkäriltä, miten kummassa diabetesta voidaan hoitaa tablettilääkkeillä. Eihän insuliini edes vaikuta enteraalisesti! Onneksi ylilääkäri oli ystävällinen neuvoessaan tietämätöntä hoitsuntekelettä.

Muistan, kuinka väänsimme koulukavereideni kanssa hapen annostelemisesta. Olin saanut päähäni, ettei hoitaja saisi annostella potilaalle happea enempää kuin kaksi litraa minuutissa. Olen hyvin tarkka tekemisissäni ja toimin velvoitteideni mukaan. Kauhistuin, kun vapaapalokuntalainen kaverini kertoi annostelevansa happea tarpeen vaatiessa vaikka täydellä teholla. Tämä ongelma puhututti kouluryhmääni melkein vuoden ajan.

Muistan, kuinka ymmärsin erään lääkkeen antoreitin täysin väärin. Syanidimyrkytyspotilaita, eli usein tulipalojen uhreja, lääkitään Cyanokit-lääkkeellä suonensisäisesti. Minäpä luulin, että lääkepaketti työnnetään palavan asunnon postiluukusta, josta se neutralisoisi palokaasut. Vieläkin irvistyttää muistella tätä hetkeä.

Muistan, kuinka nauroin mennessäni ensimmäistä kertaa leikkaussaliin. Kyseessä oli hätäsektio, eikä minun perehdyttämiseeni ollut juuri aikaa. Kiireinen anestesiahoitaja vain ohjeisti minua istumaan lattialle huonon olon yllättäessä. Luulin kommenttia vitsiksi: eihän steriilissä leikkurissa voi käydä lattialle istuksimaan! Viisi minuuttia myöhemmin, ensimmäisen viillon jälkeen, istuinkin pää polvissa lattialla yrittäen saada pyörrytystä tasaantumaan. Vauvan parkaistua koetin taasen pidätellä kyyneleitäni, etteivät ne virtaisi aivan valtoimenaan. Tunteiden ja olotilojen vuoristorata hävetti toden teolla.

Nykyään uskon, että koheltaminen ei aina ole niin vakavaa. Ymmärrän, että yksinkertaisiakin vempeleitä voi käyttää väärin, jos ei kysy neuvoa. Vaadin, että kömmähdykset puidaan ääneen, jotta muutkin voivat oppia – tai ainakin saada hyvät naurut.

Kolumnistimme Veera Kamaja työskentelee unelma-ammatissaan ensihoitajana.