Kolumni: Muistisairaus tekee ihmisen mielestä unohduksen puutarhan

Jos uskallat astua unohduksen puutarhaan, voit joskus nähdä ihmisen, kaltaisesi, kirjoittaa Nina Sarell.

Kun sairaalahuoltaja palaa siivousvaunulle, hän tapaa potilaan tyhjentämässä roskasäkkiä. Aika iso osa roskista on jo lattialla. Mutta sairaalahuoltaja ei hätyytäkään muistisairasta pois työvälineitään sotkemasta vaan kyselee ystävällisesti: Onko jokin kateissa? Voinko auttaa sinua?

Sairaalahuoltaja ja potilas etsivät yhdessä kaapin avaimen. Potilas on huojentunut: kaapista löytyy aarteista kallein, kadonnut vihkisormus.

Lusikka pysähtyy kesken ruokailuhetken, kun kylmä, koukkusorminen käsi nappaa syöttäjän ranteesta kiinni. Potilasta on kuvattu ”tarrailevaksi”.

Nuori lähihoitajaopiskelija ei säikähdä eikä yritä irtaantua otteesta, vaan antaa kätensä levätä rauhassa. He katsovat toisiaan silmiin pitkään ja kiireettä. Katseet pehmenevät, sulavat kahdeksi hymyksi.

Mies on jo hyvin hauras ja iäkäs, mutta kun hän herää kolmelta aamuyöllä laulamaan virttä ja huutamaan apua, hän herättää melkein koko osaston. Anna sille jotain rauhoittavaa, naapurihuoneesta äristään. Ruokasalin kaapista löytyy virsikirja. Lauletaan ihan hiljaa, että muut saavat nukkua, sanoo yöhoitaja ja etsii virren kirjasta.

Mies, joka muistaa kaikki kahdeksan säkeistöä ulkoa, hiljentää äänensä melkein kuiskaukseksi.

Hei, hei kuule! Nainen huhuaa jokaisen ohikulkijan perään, mutta ei saa ­asiaansa sanotuksi. Tekee lähtöä, mutta ei tiedä mihin. Hetken mielijohteesta fysioterapeutti hakee kupposet kahvia. Yhden itselleen, toisen naiselle. Siirtää kannettavan tietokoneensa vastapäätä pöytää ja jatkaa töitään.

Kahvi on hyvää, vasta keitettyä. Leppoisaksi rauenneen ilta­päivätunnelman rikkoo vain näppäimistön naputus.

Potilas, jonka sanat ovat aina kateissa, katselee lääkärin nimikilven lippuja. Yhtäkkiä hän alkaa tapailla saksaa; rikkinäisen äidinkielen viereen avautuu uusi väylä, jonka läpi kokonainen lause kulkee melkein takkuamatta. Peijakas, sinähän olet tosiaan kieltenopettaja!

Kierto hoidetaan saksaksi, ja se naurattaa sekä potilasta että lääkäriä.

Muistisairaus tekee ihmisen mielestä unohduksen puutarhan, läpitunkemattoman ja vaikeakulkuisen. Puutarhassa kulkevat polut ovat salaisuuksia täynnä. Niitä pitkin on kuljettava kuin salapoliisi tai löytöretkeilijä, kaikki aistit auki.

Joskus tarvitaan johtolankoja, vanhoja valokuvia ja muistojen kirjoja, joskus niitä kuuluisia ”vaaleanpunaisia ajatuksia” – kissan silitystä, kynsilakkaa tai kouluaikaisia lauluja.

Joskus kaikki on pelkkää haparointia, tuuria ja sattumaa. Se on joka kerta uudenlaista, joskus pelottavaa, väsyttävää ja raskastakin. Mutta jos puutarhaan uskaltaa astua, siellä voi joskus ihailla ihmeellisiä tähdenlentoja. Sieltä voi poimia outoja, kauniita hedelmiä koko loppuelämän evääksi, opetukseksi ihmiselämän pohjattomasta mysteeristä.

Jos uskallat astua niille poluille, voit joskus nähdä ihmisen, kaltaisesi. Pienen, katoavan hetken ajan hän on siinä edessäsi, läsnä, kirkas ja totta – kuin jokin harvinainen, eksoottinen kukka, joka kohta taas sulkee terälehtensä ja piiloutuu.

Se pieni hetki tekee salaisuuksien poluilla rämpimisestä vaivan arvoista. Minä näin sinut äsken. Sinä olit hetken siinä.

Kolumnistimme Nina Sarell on sairaanhoitaja ja vapaa toimittaja.

Lue lisää:

Video: Rautainen ammattitaito rauhoittaa sekavan vanhuksen