Millariikka Rytkönen: Hinku auttaa ihmistä

Työelämää voi muuttaa, mutta ei kahvihuoneessa valittaen tai somessa angstaten. Lähde ehdolle Tehyn vaaleissa ensi keväänä, kirjoittaa Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen.

”En halua olla ihminen, joka jää nurkkapöytään jupisemaan”, sanoi ministeri Annika Saarikko pari viikkoa sitten tiedotustilaisuudessa ilmoittaessaan lähtevänsä kisaamaan Keskustan puheenjohtajuudesta syyskuun puoluekokouksessa. Katselin tiedotustilaisuutta vaatehuoneessa tabletilta viikatessani pyykkejä ja pysähdyin miettimään.

Jos vuonna 1905 olisi jääty vain jupisemaan asioiden laitaa, meillä ei olisi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Naisten äänioikeutta ei saavutettu hyvän tahdon eleenä. Tarvittiin suurlakko, jotta matka kohti maailman toiseksi tasa-arvoisinta maata alkoi. Myöskään viisipäiväinen työviikko, lomarahat tai vaikkapa palkallinen vanhempainvapaa eivät ole tulleet meille työnantajien omasta halusta.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Useimmat nykyiset työelämämme itsestäänselvyydet on taisteltu lakoilla. Otettu, ei annettu. Eikä mikään ole betonoitu perinnöksi seuraaville sukupolville. Niin kauan kuin haluamme pitää kiinni näistä saavutuksista, niin kauan tarvitsemme ay-liikettä.

Japanilaisten mukaan jokaisella on ikigai. Ranskalaiset kutsuisivat sitä nimellä raison d’être. Jotkut ovat jo löytäneet oman ikigainsa, kun taas toiset etsivät sitä yhä sisimmästään. Meillä kaikilla on ikigai, mutta sen löytäminen edellyttää kärsivällistä itsetutkintaa. Okinawan saarella on keskimäärin eniten satavuotiaita maailmassa, ja siellä ajatellaan, että ikigai on syy nousta aamulla vuoteesta.

Kuuntelin lomalla Héctor Garcían ja Francesc Mirallesin kirjan Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain. Kyseinen kohta pureutui mieleeni, sillä tuossa hetkessä oivalsin oman ikigaini. Tai oikeastaan jo hieman aikaisemmin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan silmäklinikan päivystysvastaanotolla lomani ensimmäisenä päivänä. Myöhemmin mökillä, sadetta ja äänikirjaa kuunnellessani, sain vain tuolle tunteelle nimen: ikigai.

Astuessani sairaalaan nyt jo hoidetun silmäongelman takia minut valtasi suunnaton ikävä. Muistin, miten paljon rakastin työskennellä sairaalassa. Ja päiväkodissa. Ja lastenkodissa. Ja erityis-ensikodissa. Rakastin asiakastyötä. Ja rakastan tätä meidän alaa. Niin paljon, että haluan edelleen tehdä kaikkeni sen eteen.

Hyttysiä hätistellessäni ymmärsin, että ikigai on intohimoa – halua ja hinkua johonkin. Minulle se on tarkoittanut lapsesta saakka toisten ihmisten auttamista. Samaa intohimoa kuin sinullakin, tehyläinen kollegani.

Työelämä ei muutu kahvihuoneessa valittaen tai somessa angstaten. Maailmaa ja työelämää voi muuttaa. Tarvitaan vain rohkeita ihmisiä. Nurkkapöydän jupinoiden ja nettiadressien sijasta kannattaa toimia paremman tehyläisen työelämän puolesta. Kannustan sinua lähtemään aktiivisesti mukaan oman ammattiosastosi toimintaan ja vaikuttamaan konkreettisesti omaan työhösi. Lähde ehdolle Tehyn vaaleissa ensi keväänä, vaikuta omaan ja työkavereidesi tulevaisuuteen ja jätä jälkesi historiaan.

Oletko jupisija vai oletko rohkea?

Mainos
Mainos