Kolumni: Hoitajien kokemia uhkatilanteita vähätellään surullisen usein

Ambulanssin sähkötoiminen sivu­ovi sulkeutuu tuskastuttavan hitaasti. Nuorukainen lähestyy juosten, ja hänen kätensä ojentuu minua kohden, kasvoilla on raivoisa ilme. Ovi napsahtaa kiinni juuri hänen nenänsä edestä. Samalla sekunnilla saamme auton startattua ja lähdemme pakoon.

Työtehtävillä olen kohdannut useita uhkaavia tilanteita, mutta vakavilta käsiksi käymisiltä olen välttynyt. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Lokakuinen järkyttävä ensihoitajaan kohdistunut väkivallanteko Pellossa nosti jälleen kerran keskusteluun hoitajiin kohdistuvan, yhä lisääntyvän väkivallan.

Auttavan tahon uhkaileminen tai heihin kajoaminen on yksiselitteisesti väärin eli väkivallalle on nollatoleranssi. Nollatoleranssi ei kuitenkaan valitettavasti tarkoita sitä, etteikö mitään koskaan tulisi tapahtumaan. Riski on aina olemassa, ja mielestäni kaikkien alalle hakautuvien kannattaa se tiedosta. Työmme kun olla lähellä ihmisiä – ihan kaikenlaisia ihmisiä.

On tärkeää, että väkivallasta keskustellaan paitsi ilmiön kitkemiseksi myös siksi, että tilanteiden jälkipurku osattaisiin työpaikoilla hoitaa asiallisesti ja työntekijä saisi tarvitsemansa tuen. Surullisen usein olen kuullut, että hoitajan kokemaa uhkatilannetta on vähätelty. Ikään kuin läheltä piti -tapaus ei riittäisi, vaan täytyisi joutua fyysiseen mittelöön ennen kuin saisi järkyttyä.

Kukaan ei voi valita tuntemuksiaan. On tavallista, että akuutissa tilanteessa pystyy toiminaan ja sen jälkeen jopa naureskelemaan, mutta järkytys iskee myöhemmin.

Erityisen tärkeää on muistaa, ettei väkivallan tai uhkailun kohteeksi joutuminen ole oma vika. Vaikka työyksikössä olisi miten hyvät ohjeet ja itsellä erinomaiset valmiudet lukea sosiaalisia jännitteitä, potilas voi yllättää. Tilanteet muuttuvat äkisti. Jälkianalysointi on tärkeää, jälkiviisastelu taas ei.

Muutosta saadaksemme meidän täytyy pitää ääntä ja raportoida kaikista kohtaamistamme uhkatilanteista. Toivoisin todella, että työnantajat panostaisivat tilanteiden jälkipurkusuunnitelmiin. Esimiehen ja kollegoiden tuki voi olla korvaamattoman tärkeää, ettei kukaan jäisi yksin ajatustensa kanssa, jos töissä käy kalpaten.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja, joka kuvittelee aina olevansa televisiosarjassa heittäessään hyvää vitsiä työparin kanssa ambulanssilla ajellessaan.