”Miellän itseni kolmessa osassa” – dissosiaatiossa traumat kapseloituvat

Dissosiaatiohäiriössä ihmisen persoona jakautuu. Kolme potilasta kertoo tarinansa.

Annika: ”Minulla ei ole koskaan ollut selkeää minäkuvaa. Olen pienestä pitäen mieltänyt itseni me-muodossa ja ainakin kolmessa osassa. Oli se, joka kuoli, kun pahaa tapahtui. Oli se, joka tunsi vihaa. Ja oli se, joka jatkoi hyväntuulisena arkielämää.

Perusturvallisuuteni järkkyi vakavasti lapsuudessa. Äitini oli psyykkisesti sairas, ja jouduin myös fyysisen, psyykkisen ja seksuaalisen kaltoinkohtelun uhriksi lapsuudessa ja teini-iässä.

Olen kuitenkin aina pitänyt itseni ja elämäni kasassa. Olen opiskellut, valmistunut hyvään ammattiin ja käynyt töissä. Itseni kontrolloiminen on tosin syönyt valtavasti energiaa.

Vasta terapiassa olen kokenut oloni niin turvalliseksi, että olen uskaltanut hellittää ja tippua takaisin lapsuuden traumaattisiin tapahtumiin. Silloin koen keho- ja tunnetasolla asioita, joille minulla ei ole sanoja.

Minuuteni on vasta pikkuhiljaa rakentumassa terapeutin tuella.”

Dissosiaatiolla tarkoitetaan kokonaisuuden osien joutumista erilleen toisistaan. Maailmalla yleisesti käytetyn määritelmän mukaan dissosiaatiohäiriössä normaali tajunnan, muistojen, identiteetin ja havaintojen yhdistyminen on häiriintynyt.

Psykiatri, terapeutti ja kirjailija Anssi Leikolan mielestä virallinen määritelmä on kuitenkin liian epämääräinen, mikä vaikeuttaa diagnosointia ja hoitoa. Leikola, joka on ottanut elämäntehtäväkseen rakenteellisen dissosiaation esille nostamisen, seuraa ajattelussaan trauman hoidon pioneeria, ranskalaista Pierre Janet’a.

– Pohjimmiltaan rakenteellisessa dissosiaatiossa on kyse siitä, että ihmisen persoonallisuus jakautuu traumatisoitumisen seurauksena vähintään kahteen osaan. Osa persoonallisuudesta juuttuu menneisyyteen ja toinen osa persoonallisuutta pyrkii jatkamaan elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Puhutaan traumamuistoa kantavasta osasta EP:stä (emotional part of personality) ja näennäisesti normaalista persoonallisuuden osasta ANP:sta (apparently normal part of personality).

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Jotta ihminen selviytyisi elämässä eteenpäin, traumamuistot kapseloituvat erilleen muusta persoonallisuudesta.

Dissosiaatiohäiriön yhteys traumaan on Leikolan mukaan olennainen.

– Trauma on vaurio, joka syntyy ihmisessä ylivoimaisen vaikean tapahtuman seurauksena. Jotta ihminen selviytyisi elämässä eteenpäin, traumamuistot kapseloituvat erilleen muusta persoonallisuudesta. Dissosiaatio on se kuilu tai muuri, joka syntyy kapseloitujen muistojen ja muun persoonallisuuden välille.

Tapahtumat jäävät irralliseksi omasta elämäntarinasta, koska ihminen ei pysty realisoimaan tiettyjen tapahtumien merkitystä elämälleen. Totuus ikään kuin katkeaa.

Traumamuisto on välillä sammuneena. Kun jokin ärsyke laukaisee sen, traumamuisto voi pulpahtaa pintaan erilaisina oireina: sietämättöminä tunnetiloina, takautumina, aistivääristyminä sekä kokemuksena, että oma itse tai ympäristö on vieras. Moni kokee elävänsä kuin elokuvassa tai unessa tai toimivansa kuin robotti.

Oireet voivat olla myös puhtaasti fyysisiä kuten kipua, tunnottomuutta ja lihasheikkouksia tai -nykäyksiä.

– Oireet vaihtelevat ja niistä voi olla vaikeaa saada otetta. Joskus ihmistä ei edes uskota, kun hän kertoo oireistaan, Leikola huomauttaa.

Traumaan yhdistettävien häiriöiden spektri levittyy laajalle.

Kaikista vaikein on dissosiatiivinen identiteettihäiriö (DID), jossa persoonallisuuden jakautuminen on monimutkaista ja persoonallisuuden eri osat ovat erillään ja itsenäisiä. On kuitenkin olemassa koko joukko lievempiä dissosiaatiohäiriöitä, kuten traumaperäinen stressihäiriö.

– Se, mistä kukakin traumatisoituu, on hyvin yksilöllistä. Taustalla voi olla seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta yhtä hyvin fyysistä väkivaltaa, lapsen tarpeiden perustavaa laiminlyöntiä, emotionaalista kaltoinkohtelua tai tilanne, jossa lapsen on pidettävä huolta vanhemmistaan.

Aina traumaa ei kuitenkaan synny, vaikka tapahtuisi kauheita.

Mitä useammin traumatisoiva tapahtuma toistuu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se tuottaa dissosiaation. Lapset ovat haavoittuvaisimpia, koska heidän neurologinen järjestelmänsä on vielä kehittymätön, eikä heillä ole vielä keinoja käsitellä vaikeaa tapahtumaa.

Aina traumaa ei kuitenkaan synny, vaikka tapahtuisi kauheita. Jos ihminen saa riittävästi turvaa ja sosiaalista tukea, hän saattaa kyetä integroimaan tapahtumat elämäntarinaansa.

Milla: ”Sairastuin dissosiaatiohäiriöön lapsuudessa kokemani seksuaalisen väkivallan seurauksena. Kätkin kaiken pahan, ja ulospäin asiat näyttivät hyvältä. Olin reipas ja sosiaalinen, kirjoitin lukiosta liudan laudatureita.

Kunnes tuli romahdus. Jouduin psykiatriselle osastolle, sain skitsofreniadiagnoosin ja vahvat lääkitykset. Vietin suljetulla osastolla vuosia ja yritin monta kertaa itsemurhaa.

Hyväksikäyttö teki kehostani minulle vieraan, lääkitys teki siitä tuntemattoman. Hyväksikäyttö rakensi sisääni monta minua, lääkitys poisti ne kaikki.

Lopulta kohtasin lääkärin, joka tunnisti dissosiaatiohäiriön ja sen taustalla olevan trauman. Terapiassa alkoi eheytyminen. Nyt opiskelen kasvatustieteitä ja vietän lähes normaalia elämää.

Traumaattinen menneisyys, jonka olen aiemmin kapseloinut pois, on alkanut terapian myötä tulla tutuksi ja omaksi, hyväksytyksikin.

Uskon jo, että selviän.”

Dissosiaatiohäiriön diagnosoiminen on usein haastavaa. Kuten Millankin tapaus osoittaa, dissosiatiivinen häiriö sekoitetaan joskus skitsofreniaan.

– Nykyinen psykiatrinen diagnostiikka ei tue traumojen havaitsemista ja ymmärtämistä. Paljon huomiota kiinnitetään yksittäisiin oireisiin ja kokonaisuus jää helposti hahmottamatta. Ihminen saattaa saada masennus- tai skitsofreniadiagnoosin ja lääkityksen, ja hoito tyssää tähän, Leikola huomauttaa.

Mutta hyvääkin on paljon:

– Traumahoidon näkökulmasta on hyvä olla suomalainen. Maassamme psykoterapiaan perustuva parantava hoitokulttuuri on edistyneempää kuin monissa Euroopan maissa.

Hyvän terapiasuhteen lisäksi paranemista edistävät kaikki muut turvalliset ihmissuhteet.

Traumaterapiassa edetään hitaasti, kokemuksia kuoritaan kuin sipulia.

– Olennaista on turvallinen vuorovaikutussuhde terapeuttiin. Tämän suhteen varassa voi kohdata erilaisia asioita menneisyydestään. Kohtaamalla asiat realisoituvat, tulevat todeksi. Samalla ne muuntuvat ja lopulta traumaoireet häviävät.

Terapeutti voi käyttää keskustelun lisäksi muita väyliä, kuten kehollisia menetelmiä tai EMDR:ää eli silmänliiketerapiaa.

– Itse täydennän perinteistä keskusteluterapiaa sensorimotorisella lähestymistavalla. Se on tärkeä, turvallisuutta lisäävä työkalu, sillä trauma ilmenee aina myös kehossa, Leikola linjaa.

Dissosiaatiohäiriön hoito vaatii pitkän terapian. Kelan kolmen vuoden terapia ei yleensä riitä. Hyvän terapiasuhteen lisäksi paranemista edistävät kaikki muut turvalliset ihmissuhteet omaisiin, läheisiin, lääkäriin. Onnistunut vertaistuki on kultaakin kalliimpaa.

– Edistysaskeleet motivoivat paranemisen tiellä. Kun ihminen alkaa eheytyä, ovat muutokset arjessa mullistavia.

Aava: ”Elin ulkoisesti tavallista aikuisen ihmisen elämää. Nuoruudessa tapahtunutta seksuaalista hyväksikäyttöä vähättelin. Jokin oli kuitenkin vinksallaan. Olin levoton enkä osannut olla itseni kanssa. Hakeuduin terapiaan saadakseni sisäisen rauhan. Siellä kaikki luurangot alkoivat tulla ulos kaapista.

Kävi ilmi, että olin jo lapsuudessa kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Olin kuitenkin kapseloinut kokemukset mielen sopukoihin. Kun trauma nousi pinnalle, se aiheutti minulle halvaantumisoireita, puhehäiriöitä ja kipuja eri puolilla kehoa.

Sain diagnoosiksi kompleksisen posttraumaattisen stressihäiriön, joka tarkentui dissosiaatiohäiriöksi. Persoonallisuuteni on jakautunut useisiin eri osiin, eikä minulla ole selkeää käsitystä siitä, mikä on minä.

Dissosiaatiohäiriö ei ole minulle mörkö. Se pelasti minut aikanaan. Se on mielen luova keino selviytyä sellaisesta, mistä ei pitäisi selviytyä.

Viidettä vuotta jatkuva terapia on minulle turvasatama, jossa voin antaa kaikkien puolien tulla esiin. Terapeutti myös mallittaa minulle aikuisena olemista.

Vaikka voimavarani eivät tällä hetkellä riitä työssäkäyntiin, voin paremmin kuin ikinä.”

Jutussa esiintyvien potilaiden nimet on muutettu.

Teksti Tiina Suomalainen, kuvitus Helena Syrjä