Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta hankalienkin kokemusten kanssa voi oppia tulemaan toimeen.
”Se johtuu varmaan lapsuudesta!” ”Sille on varmaan tapahtunut jotain lapsena.” Näin me usein toteamme. Miksi lapsuus on tärkeää?
– Kaikki, minkä varassa nykyään elämme, on rakentunut menneisyyden pohjalle, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Matti Vesterinen Keski-Suomen sairaanhoitopiiristä.
Lapsuudesta puhuttaessa ei kannata keskittyä kuitenkaan pelkästään ongelmiin. Vesterinen kehottaa kiinnittämään huomiota myös siihen, mitä hyvää omassa lapsuudessa on tapahtunut.
Ihmisen mieli kehittyy lapsuudessa. Se, miten aikuisena suhtautuu esimerkiksi uusiin asioihin tai yllättäviin tilanteisiin, juontaa juurensa lapsuuteen.
Erityisen tärkeitä ovat kokemukset ihmissuhteista. Jos pienen vauvan hoitaja, yleensä äiti, pystyy ja jaksaa ottaa vastaan lapsen voimakkaat tunteet, vauva saavuttaa varhaislapsuuden psyykkisen kehitystehtävänsä. Näin lapsi oppii pikkuhiljaa samaistumaan hoitavan aikuisen kykyyn kantaa tunteita. Lapsi oppii mallista, kuinka tunteita voi hallita.
– Jos hoitava aikuinen on jostain syystä etäinen eikä pysty ottamaan lapsen tunteita vastaan, lapsi jää hädässään yksin, Matti Vesterinen sanoo.
Jos hädän kokemuksia kertyy lapselle paljon, niistä voi seurata voimakkaita turvattomuudentunteita, masennusta ja vaikeuksia sietää voimakkaita tunteita aikuisena. Ihminen saattaa myös turruttaa vahvat tunteensa vaikka ryyppäämällä.
Ihmisen kyky ottaa vastaan uusia asioita on osa lapsuudessa kehittyvää psyykkistä rakenteistoa.
Psyykkisen rakenteiston ensimmäinen kehitystehtävä on oppia erottamaan sisäinen ja ulkoinen maailma toisistaan. Jos tämä kyky jää kehittymättä, ihmisellä on vaara sairastua psykoottiseen sairauteen.
Kun lapsi on oppinut erottamaan ulkoisen ja sisäisen sekä hallitsemaan jonkin verran tunteitaan, hän alkaa nähdä asioissa eri puolia. Tämä tapahtuu yleensä kolmen vuoden ikään mennessä.
– Jos kehitystehtävän saavuttaa, näkee esimerkiksi, että itsessä on sekä hyviä että huonoja puolia, Vesterinen kertoo.
Tunteitaan hallitseva ei kaada suuttumustaan työkaverin niskaan.
Jos kyky hallita omia tunteita ja nähdä asioiden eri puolia jää vajavaiseksi, ihmisen ajattelu on mustavalkoista. Asiat ovat joko tai, eikä ihminen tunnista niiden eri puolia. Silloin ihminen on usein aikuisenakin äkkiväärä, altis mielialanvaihteluille ja suuttuu muille yhtäkkiä.
– Jos kehitystehtävän on saavuttanut, voi ajatella, että olen nyt todella vihainen, mutta rauhoitun varmaan hetken päästä, eikä minun tarvitse kaataa tätä työkaverin niskaan.
Parhaimmillaan tyydytyksen tunne ja pettymys vuorottelevat sopivassa suhteessa. Lapsi saa kasvaa lämpimässä kodissa, jossa hän on arvokas omana itsenään, mutta hän joutuu aina välillä epämukavuusalueelle, mikä vie kehitystä eteenpäin.
Aina äkkipikaisuus ei juonna lapsuuteen asti. Monista ihmisistä tulee mustavalkoisia myös stressaantuneina ja kriisitilanteissa.
– Silloin ihminen menettää resilienssiään ja muita rakentavia keinoja käsitellä asioita. Hän palaa herkästi varhaisiin suojamekanismeihin, Vesterinen kertoo.
Tämä selittää, miksi stressaantunut ihminen saattaa suuttua tai purskahtaa itkuun tilanteessa, jossa käyttäytyy yleensä fiksusti.
Ihmisten kyvyssä kohdata hankalia tilanteita on luonnollisesti vaihtelua. Jos ihminen on hyvin resilientti, hän pystyy tutkimaan omaa mieltään, hakemaan tukea muilta ja luottaa siihen, että pystyy vaikuttamaan omaan elämäänsä.
Traumaattiset lapsuudenkokemukset ovat huonoja ihmissuhteita tai kertarysäyksellä tulevia järkytyksiä, kuten oman vanhemman kuolema tai vakava sairaus. Se, kuinka monta kertaa on päässyt huvipuistoon tai millaisiin lomamatkoihin perheellä on varaa, ei ole psyykkisen kehityksen kannalta tärkeää.
Traumaattinen kokemus voi aiheuttaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja turvattomuutta.
Sodanjälkeiseen kasvatuskulttuuriin ei kuulunut lasten asemaan asettuminen.
– Jos jompikumpi vanhempi sairastuu, mutta muu ympäristö on edelleen vakaa, sairastuminen ei välttämättä johda turvattomuuteen, Vesterinen huomauttaa.
Jos lapsuudesta on jäänyt esimerkiksi vaikeus luottaa toisiin ihmisiin, ihminen joutuu yleensä tekemään tavallista enemmän töitä itsensä kanssa. Hän ei tule välttämättä rakentaneeksi syvää luottamusta toisiin ihmisiin enää ollenkaan – tai vaihtoehtoisesti hän ripustautuu muihin ihmisiin.
Sota-ajan lapset elivät lapsuuttaan suurten muutosten keskellä. Lapsia kohtasivat evakkomatkat, siirrot Ruotsiin ja isän menetys. Lapsuudenkokemukset synnyttivät juurettomuudentunnetta, ikävää ja kaipuuta.
Vanhoilla päivillään moni 30–40-luvuilla syntynyt on herännyt selvittämään, mitä kaikkea omassa lapsuudessa on tapahtunut.
– Sodanjälkeiseen kasvatuskulttuuriin ei kuulunut lasten asemaan asettuminen. Lapsena heitä ei ehkä kuunneltu, eikä asioita selitetty. Vanhemmilla oli niin paljon omia käsittelemättömiä kokemuksia ja tehtävää. Myös sen ajan kasvatusideaalit kannustivat ohjaamaan lapsia itsenäiseen pärjäämiseen, kuvailee historiantutkija Antti Malinen Jyväskylän yliopistosta.
Sota on heijastunut myös 50–60-luvuilla syntyneiden lapsuuteen esimerkiksi silloin, jos isä on ollut sodassa ja nähnyt myöhemmin painajaisia.
Matti Vesterisen mielestä vaikean asian käsittely tai traumahoito alkaa siitä, että ihmisellä on riittävän turvallinen olo palauttaa asia mieleen. Usein ihmiset ovat ensin yrittäneet ratkaista vaikean asian kieltämällä tai eristämällä sen kokonaan mielestään.
– Hoidossa asiaa ei enää kielletä, vaan ihminen hyväksyy sen osaksi elämäänsä. Hän voi todeta, ettei olisi koskaan halunnut asian tapahtuvan, mutta koska se on tapahtunut, se on hyväksyttävä.
Ihminen rakentaa elämäntarinan, joka on riittävän totta.
Traumahoito voi kestää vuosia. Trauma on tärkeää käsitellä, ettei se täytä enää salakavalasti koko mieltä.
Vaikeasta lapsuudenkokemuksesta jää usein jälki, vaikka asiaa olisi työstänyt jopa psykoterapiassa. Ihminen saattaa olla esimerkiksi varautunut uusia asioita kohtaan ja miettiä aina, kunhan ei vain tapahtuisi mitään pahaa. Joku saattaa siivota ahkerasti, koska lapsuudenkoti oli aina kaaoksessa ja alkoholistiäiti sammui sohvalle.
Jos oman taustan merkitys kiinnostaa, kannattaa kysyä itseltään, miksi kokee jonkin asian niin kuin kokee. Miksi reagoin näin?
– Sitten voi kysyä omilta vanhemmilta tai vanhemmilta sukulaisilta, millainen lapsi olin ja mitä lapsuudessa on tapahtunut. Kannattaa katsoa myös vanhoja valokuvia ja tutustua suvun historiaan, Vesterinen opastaa.
Sukulaisten tarinat eivät välttämättä vastaa historiallista totuutta, sillä ihmiset kokevat ja muistavat asiat eri tavoin.
– Ihminen rakentaa silti elämäntarinan, joka on riittävän totta, Vesterinen sanoo.
Millainen on sinun tarinasi?
