Rajojen asettaminen konkreettisimmillaan tarkoittaa, että elinympäristö tehdään turvalliseksi. Ei-sanakin tulee tutuksi. Toiset lapset sisäistävät sen nopeasti, toiset taas eivät saa omaa käyttäytymistään niin helposti hallintaan.
– Jatkuvat kiellot ja rajoitukset sammuttavat halun tutkia maailmaa. Aikuiset joutuvatkin etsimään kompromisseja. On kannustettava lasta harjoittelemaan itsenäisyyttä ja säilytettävä oppimisen ilo niin, että olosuhteet pysyvät samalla turvallisina.
Tässä vaiheessa lapsi myös asettuu äiti-isä-lapsi-kolmiosuhteeseen, jossa hän joutuu sietämään oman pienuutensa ja ulkopuolisuutensa.
– Äidin ja isän pitäisi olla suurin piirtein samaa mieltä siitä, mitä kielletään. Lapsen käsitys hyvästä ja pahasta hämärtyy, jos toinen sanoo, että aikuisia saa lyödä ja toinen, että ei.
Itsenäistyvä lapsi uhmaa rajoja. Provokatiivisen käytöksen takana voi olla myös turvattomuuden kokemus siitä, että vanhemmat eivät ota ohjaksia, vaan neuvottelevat lapsen kanssa kaikesta.
Aikuisten on kestettävä lapsen kiukku. Lapsi on vakuutettava siitä, että suutuspäissäänkin hän on rakas, eikä maailma hajoa kiukkuun.
– Emotionaalisen kehityksen ehto on, että lapsi ei jää uhmassaan yksin kaaokseen. Uhmakohtauksen vallassa oleva tarvitsee sensitiivisen aikuisen, joka jakaa ja sanoittaa lapsen tunteita ja auttaa hallitsemaan niitä.
Tunteet voi ohittaa välinpitämättömyydellä tai raivostumalla. Molemmat merkitsevät lapselle sitä, että hänen tunteitaan ei oteta tosissaan.
Hyvin tärkeää raivon hallinnassa on aikuisten ennakoitavuus. Se tarkoittaa vuorovaikutuksen ”järkevää” elementtiä: asioiden selittämistä ja oman käytöksen ja annettujen rajoitusten perustelemista. Aikuisen on käyttäydyttävä myös johdonmukaisesti eri tilanteissa.
Kehitysvaiheen onnistuessa lapsi itsenäistyy. Hän oppii ilmaisemaan tahtoaan hallitusti ja joustavasti sekä muodostaa valoisan ja realistisen kuvan itsestään ja kyvyistään.
Kehitysvaiheen epäonnistuessa lapsen hallitseviksi tunteiksi muodostuvat häpeä, syyllisyys ja epäily omiin kykyihin.
– Suuri vaara on, että ymmärtämättömät tai uupuneet vanhemmat hokevat koko ajan ”ei, ei” ja ”miksi teit taas noin?” Lapsi lannistetaan, jos vanhemmat reagoivat vain kielteisesti lapsen yrityksiin tutkia maailmaa.
Lisäksi, jos lapsi jätetään toistuvasti yksin pettymystensä ja vastoinkäymistensä kanssa, hän kokee turvattomuutta ja arvottomuutta.
– On aikuisia, joille herkästi hulvahtaa mieleen häpeän tunne. Häpeän juuret ovat tässä kehitysvaiheessa. Pahimmillaan kehitysvaiheessa muhii kielteinen narsismi, kun lapsi alkaa myöhemmin heijastaa huonommuuden tunnetta toisiin.
Vanhempia askarruttavat
Jos isä ei ole läsnä lapsen arjessa, riittääkö yksi kiintymyssuhde turvaamaan lapsen kehityksen?
Periaatteessa riittää. Suhde poissaolevaan vanhempaan syntyy sen perusteella, mitä lapselle kerrotaan. Läsnä olevan on kyettävä löytämään toisesta vanhemmasta myönteisiä asioita. Jos äiti jatkuvasti moittii isää, lapsi kokee, että myös jotakin osaa hänestä moititaan. Pojan itsetunnon kehittymisen kannalta on tärkeää, että isästä muodostuu positiivinen mielikuva. Kuva myönteisestä maskuliinisuudesta puuttuu usein pojilta, jotka ovat hukassa nuoruuden kehitysvaiheessa.
Onko oikein välttää lapsen uhmakohtaus lahjomalla tai viemällä huomio toisaalle?
Lahjominen ei ole yleensä hyvä keino, koska lapsi vaistoaa aikuisessa epävarmuutta. Huomion kääntäminen muualle auttaa sitä paremmin, mitä pienempi lapsi on, ja on ihan hyvä keino rauhoittaa lapsi.
Miten lapsen öisiin kauhukohtauksiin pitäisi suhtautua?
Painajaisunet ja yökauhut ovat tärkeitä ylipaineventtiileitä. Kehittyessään huimaa vauhtia pikkulapsi työstää kokemuksiaan öisin. Painajaisten taustalla voi olla myös pelon, häpeän tai avuttomuuden tunteita. Huolissaan kannattaa olla vasta, jos lapsi ei pysty pitempään aikaan lainkaan nukkumaan. Lapset rauhoittuvat hyvin yksilöllisesti. Yhdelle riittää tuttu ääni tai asennon vaihtaminen, toinen on herätettävä ja otettava syliin. Parhaiten lasta auttaa, kun pitää arjen mahdollisimman turvallisena ja säännöllisenä. Lasta on myös suojeltava liian voimakkailta kokemuksilta, joita saattaa tulla vaikkapa televisiosta.
Kumpi on lapselle parempi, perhepäivähoito vai päiväkoti?
Vaikea sanoa. Pienelle lapselle suositellaan pientä hoitoryhmää, jossa on infektioita ja vilinää vähemmän. Tärkeintä on, että lapsi saa tarpeeksi aikuisen aikaa. Perhepäivähoidossa on usein yksi aikuinen vastaamassa kaikesta, ruuanlaitosta lähtien. Päiväkodissa ryhmän koko ja rakenne on järjestettävä niin, että pienenkin lapsen tarpeet
Teksti Tiina Suomalainen
Sarja lapsen kehityksestä, osa 2/4
Julkaistu Tehy-lehdessä 4/2011
