Lastensairaanhoitaja Jenni Nissilä siirtyi marraskuussa töihin koronapotilaiden vuodeosastolle Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Jouluviikolla hän hoiti koronapotilaita 50 tuntia. Välillä hoidettava antoi kanyyleille kyytiä, mutta työvuoroista jäi hyvä mieli.
Palailen kohorttiin lomailtuani edellisen viikon. Työkaverit kertovat, että viime viikolla covid-19-vuodeosastolla oli ollut 16 koronapotilasta. Työtahti oli kiihtynyt.
Nyt jouluviikolla osastolla olisi tarkoitus olla 12-14 potilaspaikkaa. Loma motivoi mukavasti jouluviikon tulevaan 50 työtuntiin.
Tavallisesti työskentelen vastasyntyneiden teho-osastolla. Olen myös hygieniayhdyshenkilö, joten lupauduin jo keväällä työskentelemään koronapotilaiden parissa, jos tarve vaatii. Ajattelin, että tämä on toivottavasti hyvin ainutlaatuinen tilaisuus hoitaa eristyspotilaita pandemia-aikana.
En pelännyt covid-19-tartuntaa, vaan koin, että suojautumalla oikein on todennäköisempää saada koronatartunta ruokakaupasta vapaa-ajalla kuin potilaskontakteista osastolla. Ymmärrän kuitenkin, että kaikki hoitajat eivät ajattele samoin.
Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä koronapotilaat siirtyvät Acutan päivystyksen kautta tänne marraskuussa avattuun kohorttiyksikköön Kei3, infektio-osastoille tai tehohoitoon.
Ennen lomaani tuntui, että olen ehkä liikaakin tyhjänpanttina koronakohortissa. Jotenkin koko ajan odotin, että potilasmäärät alkavat kasvaa kuten pääkaupunkiseudulla. Omassa yksikössäni tehohoidossa olen tottunut tiiviiseen tekemisen meininkiin, enkä osaa juoda päiväkahviani rauhassa.
Tänään aistin, että työtahti on kasvanut. MET-ryhmä eli sairaalan sisäinen ensihoitoryhmä oli pyörähtänyt täällä ja potilaita oli siirretty vuodeosastolta teholle ja takaisin.
Mitenkäs se aikuisten elvytysrytmi taas menikään? Olen 12 vuotta hoitanut lapsipotilaita ja heidän perheitään. Olen tottunut tarkkailemaan potilaiden hengitystä, mutta täällä erona on sekin, että potilaat vastaavat, kun heiltä kysyy hengenahdistuksesta ja kivusta.
Juuri nyt joulu töissä on ihan ok. Työvuosi on ollut hyvin poikkeuksellinen jo ennen koronaa. Vuoden alussa siirryimme vauvateholla uusiin, perhehuonemallisiin tiloihin. Hoitokulttuurin muutos on ollut suuri jo ilman koronaa ja sen tuomia rajoitteita. Työyhteisö on hyvin väsynyt.
Sen lisäksi, että koko vuosi töissä on ollut yhtä muutosta, perhearki kotona on ollut kovin rankkaa. Työpaikalla pääkoppa lepää kaikesta pottaharjoittelusta ja Nintendon hakkaamisesta. Työporukka puhaltaa kivasti yhteen hiileen.
Tauolla huomaan, että mieheltäni on tullut viesti. Kuvassa näkyy poikamme istumassa potalla tonttulakki päässä ja näyttämässä kieltä kameralle. Saatetekstinä lukee:”Tonttu kävi just huoneensa nurkassa, vaikka potta oli tarjolla”.
Joulu töissä on ihan okei.
Tahti on rankka. Hoidamme kahteen pekkaan yhdeksän koronapotilasta. Suojautuminen vaatii aikaa ja huolellisuutta. Siinä ei voi kiirehtiä.
Mediassa vaahdotaan hoitajien koronakorvauksista (tai pikemminkin niiden puutteesta). Harvemmin nykyään jaksan keskittyä puhumaan rahasta, mitä työstäni saan. Nyt aihe kuitenkin pyörii työporukan Whatsapp-ryhmässä.
Täytyy myöntää, että aamulla kotiin lähtiessä hieman dramaattisesti tuli tokaistua itselleen, että missäs mun koronakorvaukset ovat. Ihmiset kysyvät, että kai te jotain ekstraa saatte, kun siellä etulinjassa huhkitte? No, ei saada ei.
23.–24.12. yövuoro: Hampaaton hymy hurmaa
Minulla on tapana erään työkaverini kanssa kuunnella jokin tietty laulu ennen työvuoroa. Jaamme toisillemme biisin, joka itsellä soi autossa töihin ajaessa. Se tuo rentoa fiilistä ja on meidän oma, yhteinen juttu.
Tänään autossa soi ”Tip tap, tip tap, tappituntumaa” Lord Estin sykkivään tahtiin. Tuli ikävä oman osaston tyyppejä. Ehtisinpä joulun aikana poiketa omassa yksikössä heitä moikkaamassa!
Kiireinen viime yö painaa vielä, ja olen aika kuitti jo alkuyöstä. Tänä yönä on kuitenkin aikaa jopa rupatella ja tutustua uuteen kollegaan. Meillä tuntuu olevan melko yhtenevä huumorintaju. Nauramme kahvipöydässä joulusuklaata syöden.
Me tehohoidossa työskentelevät olemme usein jonkin sortin perfektionisteja ja vaadimme itseltämme monessa tilanteessa ehkä liikaa. Uusia laitteita ja hoitomuotoja tulee kuukausittain. Tutkittua tietoa päivitetään jatkuvasti ja käytännöt muuttuvat. Jotta jaksaa, on keskityttävä siihen, että myös irtautuu töistä ja palautuu. Jokaisella on omat keinonsa. Itse olen neulonut tämän vuoden aikana kilometreittäin lankaa. Hartiat eivät rentoudu, mutta päätä sillä saa nollattua.
Koronapotilaiden hoitotyössä olen oppinut, että on hyvä muistaa vain tehdä parhaansa. Se riittää. Käytäntö opettaa ja toiselta kuuluu oppia.
Pari viikkoa sitten en olisi uskonut, että hampaaton hymy voi hurmata ja jäädä mieleen niin kovin. Potilas kiittää, että jaksamme, kun hän vaivaa meitä niin paljon. Luulenpa, että tämä ikämies on hurmannut joskus aiemminkin neitokaisia, tuolloin toki hampaiden kera.
Jouluaattona herään melko myöhään. Appivanhempani ovat perheemme voimavara arkena, ja niin myös jouluna. Herättyäni maistelen appiukon paistamaa kinkkua ja katselen lasten riemua.
Yövuoron alussa kysyn potilaaltani, onko hän joulumiehiä vai ei. Hän sanoo, että eipä oikein. Yksi potilaista kaipaa joulusaunaa.
Joudun hieman hillitsemään itseäni, etten alkaisi liikaa miettiä sitä, että potilaat ovat täällä ilman läheisiään, kahden oven takana yksin. Hoitajat toki käyvät vierellä säännöllisesti, mutta ei sitä voi verrata läheisten seuraan. Liikutun.
Saamme kollegoiden kanssa vartijan hämilleen, kun kerromme, että miltei soitimme hänet lihasvoimaksi potilaan siirtoon. Vartijan ilme on aidosti pelästynyt. Hänelle suojavarusteet koronapotilaan hoidossa eivät ole tuttuja. Selvisimme potilaan siirrosta tällä kertaa kolmen naisen voimin.
Luulin, että aikuispotilaat nukkuvat öisin. Potilaani vointi on selkeästi parempi aiempiin öihin verrattuna, ja hän pyytää päästä kotiin ainakin viisi kertaa yön aikana. Firman johtajaa pitäisi soittaa paikalle ja pissakatetrit ja kanyylit saavat kyytiä.
En usko, että sanani kovasti lohduttavat, kun kerron, ettei kotiin voi sairaana lähteä, eikä varsinkaan keppanalle.
Tänä yönä tutustun myös herttaiseen vanhaan rouvaan. Liikutun taas, kun hän niin kauniisti kiittää saamastaan huomiosta.
Tämän kohorttiosaston rikkaus ovat eri yksiköistä tulevat hoitajat. On mahtava huomata, että yksikkö on täynnä oman erikoisalansa taitajia.
Aamulla saamme vielä uuden potilaan ensiavusta. Meillä ei ole hänen kanssaan yhteistä kieltä, ja jo esitietojen perusteella herää huoli, onko vuodeosasto hänen oireillaan oikea paikka.
Lyömme kollegan kanssa voimat yhteen, kokoamme hengitystukea valmiiksi ja puemme ties monettakohan kertaa taas suojavarusteet päälle.
Potilaan kunto on silminnähden huono. Aikuinen makaa sikiöasennossa ja huokailee, emmekä tiedä, onko tajunnan taso vuodeosastokuntoinen.
Ihaillen katson, kun keuhkohoitaja vierellä keskustelee päivystävän lääkärin kanssa puhelimessa. Hän vaatii lääkärin paikalle arvioimaan potilaan kunnon uudelleen, kyseenalaistaa ja turvaa potilasta. Lääkäriä odottaessamme kollegani silittää vanhuksen päätä. Enempää ei voisi olla läsnä ja välittää. Harvoin menen sanattomaksi. Arvostan.
Työviikosta jäi hyvä mieli, itse kun en ole kovin jouluihminen. Syökööt lanttulaatikkoa ne, ketkä sitä arvostavat.
Maanantaina Tampereella aloitetaan koronarokotukset. Oma vuoroni taitaa tulla pian.
Teksti: Jenni Nissilä
