Työpaikalla tapahtuvia traumaattisia tilanteita puretaan Taysissa vapaaehtoisten päivystäjien kanssa.
Itsetuhoinen potilas hyppää ikkunasta. Potilas kuristaa, hoitaja pelkää henkensä edestä. Potilasta elvytetään laboratoriossa, missä elvytystilanteita on harvoin.
Taysissa Tampereella on toiminut yli 20 vuotta talon sisäinen debriefing-päivystäjien rinki. Sen perustivat silloinen Taysin työnohjaaja Lea Oksa ja kriisipsykologi Salli Saari. Kun työpaikalla sattuu jotakin äkillistä ja traumaattista, päivystäjät auttavat käsittelemään tapahtunutta.
Kriisi-istunto pidetään yhden, kahden päivän sisällä tapahtuneesta. Työterveyshuolto ei aina pystyisi vastaavaan nopeuteen. Etuihin kuuluu myös se, että samassa talossa työskentelevät puhuvat samaa kieltä – asioita ei tarvitse vääntää rautalangasta.
Istuntopyynnön tekee esimies. Myös hänet pyydetään istuntoon.
Kriisi-istunnot ovat luottamuksellisia. Osallistujat esittelevät itsensä, mutta nimiä ei kerätä ylös. Kokoontuminen kestää noin 1,5 tuntia riippuen ryhmän koosta ja aiheesta. Istunto on työaikaa sekä vetäjille että osallistujille. Mukaan voi tulla myös vapaapäivänä tai sairauslomalta.
Tilanteessa edetään kriisipsykologi Salli Saaren opettaman 7-vaiheisen mallin mukaan. Vaiheet ovat osittain päällekkäisiä. Läsnä on aina kaksi vetäjää, joista toinen on päävetäjä. Vetäjien esittämät suorat kysymykset auttavat puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Tavoite on, että kaikki ovat paikalla loppuun asti. Jos joku tahtoo itkeä rauhassa ja lähtee huoneesta, kakkosvetäjä voi jutella lähtijän kanssa hetken kaksin, jonka jälkeen palataan yhteiseen tilaan.
Kriisipäivystäjiä on Taysissa 44. Heistä suurin osa on sairaanhoitajia. Joukossa on myös mielenterveyshoitajia, lähihoitajia, lääkäreitä, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja sairaalapastoreita. Heidät on koulutettu jälkipuintimenetelmien käyttöön.
Päivystäjät on jaettu viiden hengen ryhmiin, ja ryhmä päivystää aina viikon kerrallaan oman työn ohessa. Viikkoja osuu kohdalle vuodessa kuusi. Asiasta on sovittu esimiesten kanssa kirjallisesti ja myös työyhteisö tietää tästä.
Viime vuosina kriisi-istuntoihin on osallistunut myös laitoshuoltajia, vartijoita, tekniikan, ruokahuollon, arkiston ja apteekin väkeä. Mukana on ollut myös opiskelijoita.
Päivystysalueeseen kuuluu Taysin kantatalon lisäksi Pitkäniemi, Hatanpää, Valkeakoski ja Sastamala. Istuntoja pidetään noin 80 vuodessa.
Tavallisimpia kriisi-istunnon syitä ovat potilaan yllättävä kuolema, lapsipotilaan kuolema, potilaan itsemurha, väkivalta, hoitovirhe ja haastava hoitotilanne kuten elvytys osastolla, missä sitä sattuu harvoin. Joskus aiheena on lääkevarkaus, työtoverin kuolema tai vakava työtapaturma.
Kuin palapelin tekoa, vertaa kokenut kriisipäivystäjä Päivi Gynther. Jokainen tulee istuntoon omien palastensa kanssa – kertoo, mikä oma osuus tapahtuneesta oli. Lopuksi siitä piirtyy kaikille yhtenäinen kokonaiskuva.
Ihminen kokee usein, että käy tapahtunutta läpi yksin. On helpotus huomata, että se koskettaa muitakin, siinä on ollut osallisena monta ammattilaista. Joskus joku osallistuja saattaa tuoda tarinaan ratkaisevan palan, vaikka on itse ajatellut, että hänellä ei ole mitään kerrottavaa.
Vartija on voinut pidellä potilasta. Opiskelija on ehkä nähnyt ensimmäistä kertaa, kun ihmistä elvytetään. Joskus istunnossa voi olla pelkästään lääkäreitä, jos muita ei ollut paikalla. Siivoojan osuus on usein siivota viimeisenä jäljet pois. Se voi herättää monenlaisia tunteita. On hyvä kuulla, mitä on tapahtunut sitä ennen.
Joskus tapaus on niin poikkeuksellinen, että siitä on päästävä puhumaan heti ennen kotiinlähtöä. Silloin puhutaan defusingista. Kyseessä voi olla tragedia, joka päätyy lööppeihin, kuten sairaalan korkeimmasta rakennuksesta hypännyt itsetuhoinen potilas.
Millaisia ajatuksia tapahtuma herättää? Mitkä ajatukset vaivaavat eniten?
Kaikki ovat istunnossa tasa-arvoisessa asemassa. Oikeita tai vääriä ajatuksia tai kokemuksia ei ole.
Ihanteellisinta on purkaa tapahtuma 72 tunnin kuluessa. Alun sokkivaiheen jälkeen tapahtuma on jo ehtinyt vähän jäsentyä.
Tunteita saa näyttää. Istunnoissa saatetaan itkeä. Vetäjän tehtävä on selvittää, millaisia tunteita on itkun takana. Joku itkee, koska on niin vihainen ja toinen siksi, että näkee työkaverin itkevän. Vähäeleinen nenäliinapaketin tuonti voi laukaista kyyneleet. Mutta istunnoissa myös nauretaan. On helpotus, kun tunteiden sekamelskassa tapahtuneesta alkaa hahmottua selkeä kuva.
Jos esimerkiksi omaan koskemattomuuteen on kajottu – potilas kuristaa ja repii, ei päästä irti ja työntekijä joutuu pelkäämään henkensä puolesta – järkytys on usein kova.
Istunnon aluksi vetäjä sanoo aina, että kenenkään ei ole pakko puhua, jos ei halua. Päivi Gynther ja jälkipuintipäivystäjä Niina Reinikka sanovat, että heidän istunnoissaan kaikki ovat lopulta halunneet osallistua keskusteluun. Kun hiljaisin sanottaa tunteensa, se avaa usein kaikille paljon.
Ihmisen oma historia vaikuttaa paljon siihen, miten hän tilanteen kokee, mutta pääsääntöisesti reaktiot ovat samankaltaisia. Ensin tulee järkytys, tunneryöppy ja fyysiset reaktiot. Jos on kokenut aiemmin jotakin samankaltaista, vanhat asiat voivat pulpahtaa mieleen. Tapahtuma voi aiheuttaa fyysisiä oireita ja vaikuttaa työkykyyn. Kun tapahtumaan liittyvistä tunteista puhuu muiden kanssa, se yleensä vähentää ahdistusta.
Moni saa fyysisiä oireita. Tyypillisiä kommentteja ovat:
”Palelee koko ajan, sydän tykyttää. Uni ei meinaa tulla. Ruoka ei maita.”
”Luulin nukkuneeni hyvin, mutta tunnen olevani järkyttävän väsynyt.”
”Lähdin autolla töistä, enkä muista matkasta mitään.”
Unettomuus, levottomuus ja itkuisuus ovat tavallisia oireita. Jos uni ei parin yön jälkeen tule, kannattaa varata aika työterveyshuollosta.
– Joskus ennen ajateltiin, että hoitajan kuuluu kestää kaikki, eikä tunnu missään. Että se on ammatinvalintakysymys. Päivi on todennut hyvin, että emme me ole mitään teflonia, Niina Reinikka sanoo.
Usein jo istunnon aikana selviää, onko toiselle kokoontumiselle tarvetta. Vetäjä saattaa huomata, että joku kaipaa enemmänkin tukea ja ohjaa hänet ottamaan yhteyttä työterveyshoitajaan.
Istuntojen vaikuttavuutta on vaikea mitata, mutta päivystäjillä on näppituntuma, että ne vähentävät sairauspoissaoloja ja vaikuttavat jaksamiseen.
Suurin osa kriisi-istuntoon osallistuneista kokee hyötyneensä mukana olosta. Osan mielestä siitä ei ollut hyötyä, muttei haittaakaan. Monen olo on istunnon jälkeen helpottunut. On koettu, että on hyvä, kun on saanut puhua asioista avoimesti yhdessä saman kokeneiden kanssa. Myös esimiehen mukana oloa on pidetty hyvänä.
Jälkipuinti lisää yhteishenkeä: me olemme olleet yhdessä tiukassa paikassa. Yhteisen istunnon jälkeen on helpompi palata asiaan ja kysyä, miten nyt menee. Tärkeätä on, että jos joku joutuu sairauslomalle, soitetaan kotiin ja kysytään, miten hän jaksaa.
Päivystäjille järjestetään kaksi kertaa vuodessa työnohjausta. Heidän tukenaan on myös aina tarvittaessa debriefing-päivystystä koordinoiva ydintyöryhmä. Koulutuspäivien kustannukset katetaan sairaalan kahvion vuokratuotosta, josta rahat jaetaan työhyvinvointiin liittyviin hankkeisiin.
”Somaattisella puolella kädentaidot ja temput ovat keskeisessä roolissa. Aluksi mietin, voiko somaattisen puolen hoitaja lähteä tällaiseen mukaan. Kyllä voi. Tämä on tuonut vaihtelua perustyöhön.
Vetäjä on kuin matkustaja. Hän seuraa ihmisten reaktioita ja etenee sen mukaan. Ihmisten tunteet ovat aika samanlaisia, samoista komponenteista meidät on tehty. Tapahtumat saavat herättää tunteita: et ole huono hoitaja, vaikka itkettää.
Meillä munuaiskeskuksessa äkillinen traumaattinen tilanne voi olla potilaan äkillinen kuolema laitteessa. Joskus teemme lapsipotilaiden dialyysejä ja heidän äkilliset muuttuvat tilanteet koskettavat. Kriisiryhmän istunnoissa aiheena voi olla vauvan tai työkaverin elvytys, joka on aina kaikille vaikeaa. Kun kollega putoaa yhtäkkiä rinnalta ja muuttuu potilaaksi, ammattirooli ei ehdi väliin.”
Niina työskentelee sairaanhoitajana dialyysiyksikössä. Jälkipuintipäivystäjänä hän on toiminut vuodesta 2004 lähtien.
”Joskus joku on kysynyt, miksi teemme tätä, vaikka emme saa erillistä korvausta. Olen työssäni nykyään esimiestehtävissä ja potilastyötä on vähän. Debriefing-päivystäjänä saan auttaa eli tehdä sitä, minkä takia aikoinaan halusin hoitajaksi. Olen oppinut ihmismielestä paljon.
Tämä tuntuu merkitykselliseltä. Joskus näkee, miten istunnon aikana ihmiseltä on lähtenyt selästä pois repullinen kiviä. On hirveä menetys ihmiselle itselleen ja koko yhteiskunnalle, jos traumatisoituu niin, ettei voi enää tehdä tätä työtä. Joskus joku on tullut kiittämään jälkeenpäin ja sanoo olleensa aivan lukossa.
Vaativin istuntoni käsitteli kollegan itsemurhaa, joka tuli kaikille yllätyksenä. Se kosketti koko työyhteisöä. Oli kova paikka, kun mietimme, olisimmeko voineet huomata jotakin jo aikaisemmin.”
Päivi on teho-osaston apulaisosastonhoitaja, joka on toiminut jälkipuintipäivystäjänä vuodesta 2004 lähtien. Hän kuuluu toimintaa koordinoivaan ydinryhmään.
