Sairaanhoitaja Veera kamaja teki Namibiassa osan ensihoitajakoulutuksensa harjoitteluista. Kuva: Teemu Kostamo

Puukko rinnassa, torakka korvassa – namibialaisen päivystyksen kaaos opetti armollisuutta

Kolumnistimme, sairaanhoitaja Veera Kamaja kertoo, millaista on työskennellä kaaoksen keskellä namibialaisessa päivystyksessä.

Tungen nipullisen nitriilikäsineitä ja hengityssuojia työhousujeni taskuun. Tarkistan, että toisessa taskussa on vessapaperia ja uudelleentäytettävä pieni käsidesipullo. Rahavyö pullottaa hieman paidan alta, sillä sinne on tungettu puhelimeni, välipalapatukka ja hieman Namibian dollareita. Vesipullo kulkee kädessä.

Nyt olen valmis harjoitteluvuoroon Namibian pääkaupungin Windhoekin ainoassa kunnallisessa päivystyksessä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Tänään on palkkapäivä, joten yövuorossa on todennäköisesti luvassa puukotuksia ja liikenneonnettomuuksien uhreja. Jostain syystä palkkapäivänä ihmiset riehaantuvat täysin. Paikalliset hoitajat kutsuvatkin palkkapäiväyötä teurastukseksi.

Yövuoro on todella vilkas. Päivystys on tupaten täynnä potilaita ja heidän omaisiaan. Sängyt ja liinavaatteet loppuvat kesken, jokunen potilas makaa lattialla. Eräs rintakehään puukotettu potilas ei jaksa odottaa lääkäriä ja lähtee pois vihaisena. Sänky annetaan saman tien seuraavalle.

Pahoinpideltyjä potilaita saapuu paikalle kymmenittäin. Saapuvia potilaita ei jaotella juurikaan vaivan kriittisyyden mukaan, vaan eniten valittava pääsee herkästi jonon ohi.

Minä ja muutama muu opiskelija olemme apuna Emergency Arealla, tuttavallisemmin ”tanssilattialla”. Vastaanotamme potilaita, avaamme suoniyhteyksiä, sidomme haavoja ja pyrimme tyrehdyttämään suurimmat verenvuodot.

Toiminta on hektistä, ja suuri osa ajasta menee tutkimis- ja hoitovälineiden etsimiseen. Nostan hattua paikallisille hoitajille, kun he pystyvät tekemään parhaansa tällaisessa ympäristössä.

Tiesin jo etukäteen, että reissu voi olla henkisesti rankka.  Miltä tuntuu, kun potilas menehtyy selvän hoitovirheen takia?

Yövuoron jälkeen olen yltä päältä hiessä, vaatteissani on veritahroja ja käsidesipullo on tyhjentynyt. Olo on heikko, sillä en ole vielä tottunut työskentelemään reilun kolmenkymmenen asteen helteessä. Päivystyksen ilmastointi on tietenkin epäkunnossa. Sadat kohdatut potilaat vilisevät silmissä ja heidän tarinansa pyörivät mielessä.

Väsyneenä alkaa naurattaa, sillä luulin erään potilaan kokevan psyykkisiä harhoja. Korvalamppu sen kuitenkin todisti: torakka voi totta tosiaan kipittää nukkuvan ihmisen korvaan riehumaan. Päätän tehdä torakkatarkastuksen huoneessani ennen kuin kaadun sänkyyn.

Lähdin Namibiaan suorittamaan osan ensihoitajakoulutukseni harjoitteluista. Olin ollut vaihdossa sairaanhoitajakoulutuksenikin aikana, joten tiesin, kuinka paljon ulkomaanvaihto tukee ammatillista kasvuani.

Suoritin osan harjoitteluista Windhoekin Central Hospitalissa ja osan Katutura State Hospitalissa. Periaatteessa sairaalat ovat samantasoisia, mutta oikeasti erot ovat valtavia.

Katuturan sairaala sijaitsee kaupungin laidalla Katuturan slummissa. 1960-luvulla alueelle pakkosiirrettiin Windhoekin tummaihoista väestöä toiselta asuinalueelta. Katutura tarkoittaakin hereron kielellä paikkaa, jossa kukaan ei halua asua. Alueen sairaala on varustelultaan ja siisteydeltään selvästi huonommalla tolalla kuin paremmalla alueella sijaitseva Central Hospital.

Harjoittelin myös kohteliasta interventiota. ”Anteeksi lääkäri, luulen ettei potilas hengitä. Aloitettaisiinko elvyttämään?”

Tiesin jo etukäteen, että reissu voi olla henkisesti rankka. Miltä tuntuu, kun potilas menehtyy selvän hoitovirheen takia? Miten kestät katsoa vierestä, kun paikallinen hoitaja huutaa potilaalle?

Opiskelijaroolin ottaminen oli aluksi haastavaa. Päätin kysellä paljon, mutta opetella myös jättäytymään tarkkailijaksi tilanteen niin vaatiessa. Harjoittelin myös kohteliasta interventiota. ”Anteeksi lääkäri, luulen ettei potilas hengitä. Aloitettaisiinko elvyttämään?”

Hoitajat toivottivat minut ja muut kansainväliset opiskelijat iloisina tervetulleiksi. Namibiassa hoitajat kutsuvat toisiaan siskoiksi, ja minuakin kutsuttiin sisteriksi jatkuvasti. Usein potilaat luulivat minua valkoisen ihoni vuoksi lääkäriksi.

Opiskelijaohjausta ei juurikaan harrastettu, mutta mielenkiintoisia tilaisuuksia avautui, kun vain jaksoi tyrkyttää osaamistaan. Opin esimerkiksi suturoimisen alkeet paikallisen hoitajan ohjauksessa.

Central Hospitalin lastenosaston elvytyshuone on siisti ja hoitovälineiltään simppeli. Kuva: Veera Kamaja

 

Namibiassa hoitajan työ ei yleensä ole mikään kutsumusammatti, ja se näkyy potilaiden kohtaamisessa. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kohtaaminen oli tylyä, eikä potilaille useinkaan kerrottu heidän hoidostaan.

Eräs Saksasta Namibiaan muuttanut sairaanhoitajaopiskelija kertoi, että paikallinen sairaanhoitajakoulutus on hyvin laadukas ja kattava. Hänen mielestään koulun kliiniset ja eettiset opit vain tuntuvat unohtuvan täkäläisessä työelämässä.

Ajoittain koin, että asioita tehtiin vaikeimman kautta. Nenämahaletkun asettaminen ei ole vaikea toimenpide, jos potilas tietää, mitä hänelle tehdään. Sen sijaan ilman ohjausta toimenpide on lähes mahdoton potilaan oksentaessa ja riuhtoessa.

Potilasaines oli kaikin puolin värikästä ja monipuolista. Välillä päivystykseen tuli komeaan kansallisasuun ja -hattuun sonnustautunut herero-heimolainen. Ja kieltämättä hämmennyin, kun tapasin ensimmäistä kertaa himban. Himbanaiset tapaavat kulkea pelkkä hame yllään. Hiuksistaan he muotoilevat okran ja härskiintyneen rasvan seoksella eräänlaiset rastat.

Tyyppipotilas teho-osastolla oli kolmekymmentävuotias nainen, joka sairasti hiviä ja tuberkuloosipneumoniaa.

Oli mielenkiintoista hoitaa potilaita eri heimoista ja hyvin erilaisista sosiaalisista asemista. Lähes kaikki potilaat puhuivat englantia, mutta välillä tarvitsin oshiwambon tai hereron tulkkia.

Suurin osa potilaista oli hyvin nuoria. Tyyppipotilas teho-osastolla oli kolmekymmentävuotias nainen, joka sairasti hiviä sekä tuberkuloosipneumoniaa. Myös lapsipotilaita oli valtavasti. Usein lapset kärsivät ripulista ja kuivumisesta, joka lähes neljänkymmenen asteen helteessä saattoi päättyä kohtalokkaasti.

Sisätautisia potilaita tuli vastaan harvakseltaan. Diabeettinen ketoasidoosi oli kuitenkin melko yleinen, sillä verensokerimittarin hajotessa tilalle ei saa välttämättä uutta.

Köyhyys, riittämätön organisointi ja korruptio vaikuttavat hoitotyöhön valtavan paljon. Hoitovälineitä ei ole ja kuvantamiskoneet ovat usein rikki. Potilaita palloteltiin sairaaloiden välillä toimivan röntgenlaitteen perässä. Ajoittain turhautti, sillä tuntui, ettei potilaita saatu tutkittua kunnolla.

Aseptiikasta ei pystynyt huolehtimaan, sillä mahdollisuuksia käsienpesuun ei ollut ja käsidesiäkin vain rajoitetusti.

Hoitoprotokollat poikkesivat aika lailla suomalaisista. Pleuradreeni saatettiin laittaa ilman riittävää kipulääkitystä. Potilaalle annettiin vain rätti, jota purra. Potilaita intuboitiin herkästi, mutta induktion jälkeen heitä ei sedatoitu juurikaan.

Ihmettelen ja arvostan potilaiden jaksamista. Juuri kukaan ei valittanut kipua – ehkä tämäkin on kulttuurisidonnainen asia.

Kerran viikossa vierailin Katuturan ytimessä, Home of Good Hope -soppakeittiössä. Paikka on oikeastaan vain pieni peltihökkeli, jossa tar­joillaan arkisin lämmin ruoka alueen ­kaikista köyhimmille lapsille. Namibialainen yhteistyökouluni vinkkasi, että soppakeittiössä tarvitaan apukäsiä ruoan jakoon ja tykästyinkin paikkaan heti.

Home of Good Hopen sydän on Monica Imanga, valtavan sydämellinen ja hymyileväinen nainen. Monican tytär kuoli aidsin varhaiskomplikaatioihin vain 16-vuotiaana vuonna 2007. Vuoden kuluttua menehtyi myös Monican aviomies. Tällöin syntyi ajatus soppakeittiöstä: siitä, että kaiken kauheuden keskellä on mahdollista luoda myös hyvää.

– Pienenä puhuin äidilleni, etten halua naimisiin, mutta haluan paljon lapsia. Tässä minä nyt olen, sinkkuäitinä sadoille lapsille! Monica nauraa räiskyvästi.

Tönö ja pihapiiri ovat täynnä kaiken ikäisiä lapsia. Lapsia on yhteensä noin kahdeksansataa, joskaan kaikki eivät käy joka päivä.

Kaiken kauheuden keskellä on mahdollista luoda myös hyvää.

Lapset nauravat, kiipeävät syliin ja haluavat koskettaa hiuksiamme ja valkoista ihoamme. Ruokajonossa vallattomuus katoaa ja lapset syövät vakavina. Joillekin tämä ateria on päivän ainoa. Katuturassa on paljon apua tarvitsevia, mutta resurssipulan takia Monican on valittava autettavikseen vain kaikista huonoimmassa asemassa olevat. Välillä koulujen opettajat soittavat Monicalle: lapsi ei jaksa keskittyä koulussa nälän takia, voisiko Monica auttaa?

Paikan tarjoamat annokset eivät ole isoja, mutta ravintosisällöltään tarkasti mietittyjä, joten niiden vaikutus lasten terveyteen on kiistaton.

– Tänään tarjoamme lihakastiketta pastan kanssa, lasin maitoa, keitetyn kananmunan ja puolikkaan banaanin, Monica kertoo.

Monica ja paikan vapaaehtoiset ovat lapsille paljon muutakin kuin vain ruoan antajia. Pienemmät lapset viettävät koko päivän pihalla leikkien, kun heidän vanhempansa ovat töissä tai etsimässä töitä. Monica myös hankkii lapsille syntymätodistuksia, jotta he pääsevät kouluun. Tällä hetkellä kaikki Home of Good Hopen lapset käyvät koulua.

Monica Imanga paitsi mahdollistaa lasten ruokailun myös avustaa lapset kouluun ja luo perheille työpaikkoja. Kuva: Veera Kamaja

 

Vapaa-ajallani nautin auringosta ja matkustin ympäri Namibiaa. Maa on turvallinen, kunhan ei pidä arvoesineitä näkyvillä eikä liiku pimeään aikaan. Villieläimet ovat Namibian parasta antia. En ymmärrä, miksi kukaan haluaa käydä maassa eläintarhassa! Autolla ajellessa oli liiankin helppoa bongailla kirahveja, antilooppeja, mangusteja, paviaaneja ja strutseja – lista on loputon.

Pimeällä auto kannattaa jättää sen sijaan parkkiin. Maan rikas villieläinpopulaatio aktivoituu pimeällä, eikä elefantin kylkeen törmäämisestä synny takuulla kaunista jälkeä.

Namibian luonto on tasaisen karua, mutta villieläimiä näkee usein. Kuva: Veera Kamaja

 

Lähdin Namibiaan oppiakseni traumapotilaiden hoitamista ja nähdäkseni täysin erilaista hoitokulttuuria. Nyt osaan käyttää kumihanskaa staasina ja tarjota oksentelevalle potilaalle kaarimaljan sijasta sujuvasti kroonikkovaippaa.

Namibia opetti rutkasti armollisuutta. Potilaan hyväksi voi tehdä paljonkin, vaikka välineet eivät olisikaan juuri sopivia.

Lisätietoa Soppakeittiöstä.

Teksti Veera Kamaja

Mainos
Mainos