Tilanne oli yllättävä. Aiemmat paljon uhreja vaatineet tilanteet olivat tapahtuneet Suomen kamaralla, kuten räjähdys Myyrmannin kauppakeskuksessa vuonna 2002. Nyt uhrit olivat kaukana Suomesta. Älypuhelimia ei vielä ollut, nettiin ei niin vain päässyt. Tieto kulki hitaasti, mistä varsinkin ulkoministeriö sai myöhemmin pyyhkeitä.
Töölön sairaala koordinoi suuronnettomuustilanteita. Toimintaohjeet olivat melko tuoreet. Ne oli päivitetty juuri ennen Myyrmannin tapausta – sattumalta samana päivänä, kun illalla räjähti.
Triagea lentokentällä
Tsunamissa tarvittiin uusia ja erilaisia ratkaisuja. Neljä päivää onnettomuudesta Hus ja Finnair tekivät Bangkokiin ja Phuketiin ambulanssilennon, jolla kotimaahan tuotiin 14 vaikeasti loukkaantunutta potilasta. Mukaan lähteneet 24 hoitajaa kerättiin eri yksiköistä. ”Suomella oli voimakas halu hakea omansa pois. Sitä ihailtiin Ruotsissa ja siellä nousi paine tehdä sama”, Kirsi Sillanpää muistelee.
Thaimaasta palasi yksinäisiä lapsia, joiden vanhemmat olivat kadoksissa.
Helsinki-Vantaan lentokentälle perustettiin Thaimaasta palaavia matkustajia varten vastaanottopiste, jossa potilaille tehtiin triage. Osa loukkaantuneista lähetettiin hoitoon kotiseudulleen. Valtaosa oli hoidossa pääkaupunkiseudulla ja Etelä-Suomessa. Pahimmin loukkaantuneet kuljetettiin Töölön sairaalaan.
Kaikkiaan tsunamin aikana Thaimaassa oli lomailemassa yli kolmetuhatta suomalaista, joista iso osa palasi valtion järjestämillä evakuointilennoilla.
”Näen, että toiminta lentokentällä esti kaaoksen. Meiltä Töölöstäkin lähti sinne hoitajia ja lääkäreitä. Se oli aikamoista. Thaimaasta palasi yksinäisiä lapsia, joiden vanhemmat olivat kadoksissa. Osa potilaista oli virunut viidakossa ja heillä oli kaikenlaisia puremia.”
Potilailla oli ruhjeita ja infektoituneita haavoja. Vaaleaa hiekkaa oli joka puolella. Joillakin potilailla kehittyi vaikeahoitoinen keuhkokuume, sillä keuhkoihin oli joutunut likaista vettä, mutaa ja hiekkaa. Pahiten loukkaantuneita jouduttiin leikkaamaan kymmeniä kertoja.
Jälkeen päin onnettomuustutkintaraportissa kiitettiin, että infektiopotilaiden hoito keskitettiin Husiin. Useista potilaista saadut hoitokokemukset auttoivat oikeiden hoitojen löytämisessä, ja toisaalta vältyttiin levittämästä antibiooteille vastustuskyisiä taudinaiheuttajia moniin sairaaloihin.
Sillanpää kertoo, että kohtalontoveruus oli potilaille merkityksellistä. Joitakin naisia ja miehiä sijoitettiin poikkeuksellisesti samaan potilashuoneeseen, sillä he olivat tutustuneet matkakohteessa ja saaneet vaikeassa tilanteessa tukea toisiltaan.
”Kriisin eri vaiheet konkretisoituivat potilaiden kanssa. Moni kävi yhä uudelleen ja uudelleen läpi, miksi en tehnyt niin tai näin, olisiko vaikka rakennuksen taakse juokseminen pelastanut perheenjäseniä.”
Ilmasto tuo lisänsä
Millainen Suomen suuronnettomuusvalmius tänä päivänä on? Finavian pelastuspäällikkö Simo Ekman näkee, että parempi kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten.
”Mutta valitettavasti isosta potilasmäärästä ei selvittäisi missään päin Suomea ilman suuria haasteita. Pääkaupunkiseudulla tilanne olisi parempi kuin muualla, koska täällä on paljon sairaaloita ja ensihoidon ja pelastuspalvelun resursseja.”
Simo Ekmanilla on pitkä kokemus ensihoidosta. Hän on muun muassa toiminut kenttäjohtajana Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksella, opettanut Arcadassa ensihoidon johtamista ja ollut mukana kirjoittamassa Duodecimin kustantamaa alan klassikkoa Suuronnettomuusopasta.
Suomessa onnettomuuksiin tuo oman lisänsä ilmasto: vammautuminen ja alilämpöisyys ovat huono yhdistelmä. Ekman tietää, että kylmään on eri puolilla maata varauduttu hankkimalla telttakalustoja ja lämpimänäpitovälineitä.
Eri viranomaisten välinen yhteistyö on keskeinen asia. Kukaan ei selviä yksin.
Suuronnettomuusopas määrittelee suuronnettomuuden tilanteeksi, jossa palveluntarve on suurempi kuin mihin normaalioloissa kyetään.
Käytännössä ensimmäisenä onnettomuuspaikalle tuleva ensihoitotoiminnan johtaja – kuten kenttäjohtaja, ensihoitolääkäri tai joskus ensihoitaja päättää – annetaanko suuronnettomuushälytys. Hän ilmoittaa asiasta hälytyskeskukseen, joka hälyttää paikalle tarvittavan määrän ensihoitoa ja pelastajia ja ilmoittaa onnettomuudesta sairaaloihin. Lisähenkilökuntaa hälytetään sairaaloihin ennalta tehdyn hälytyslistan mukaan.
Kukaan ei selviä yksin
Jos alueella on lentokenttä, suuronnettomuuden varalta pitää harjoitella vuosittain. Velvoite liittyy ilmailun kansainväliseen sääntelyyn. Simo Ekmanin mielestä harjoittelumäärät voivat jäädä silti pieniksi.
”Jos harjoitus on kerran vuodessa, kuinka moni henkilöstöstä pääsee osallistumaan harjoitukseen?”
Harjoittelu, harjoittelu ja harjoittelu. Ne ovat Simo Ekmanista kolme tärkeintä onnettomuusvalmiutta parantavaa keinoa. Jo vanha viisaus sanoo: taistelet kuten olet harjoitellut.
”Eri viranomaisten välinen yhteistyö on keskeinen asia. Kukaan ei selviä yksin. Toimijoilla on oltava yhteinen maali, jotta potilaat saisivat parhaan mahdollisen avun. Toisen ammattilaisen työn ymmärtäminen ja tukeminen yllättävässä tilanteessa on oleellista.”
Simo Ekman sanoo, että turvallisuusstrategiat kirjoitetaan valitettavasti yleensä verellä. Suuronnettomuuksia tapahtuu harvakseltaan, minkä vuoksi valmiuden ylläpitoon ei välttämättä heltiä riittävästi euroja. Kun jotain sattuu, euroja löytyy ja toimintaa kehitetään.
”Turvallisuuskulttuuri lähtee pienistä asioista. Esimerkiksi hoivakodin arjessa pitäisi muistaa, miksi palo-ovea ei saa kiilata auki, vaikka painavan oven avaaminen on ärsyttävää.”
Maaningan palvelutalon tulipalossa vuonna 1999 palon leviämistä nopeutti se, että palo-ovet oli sidottu auki.
Henkisen tuen merkitys korostui
Kirsi Sillanpään mielestä henkisen tuen merkitys niin potilaille, uhrien läheisille kuin henkilökunnallekin ymmärrettiin tsunamin jälkeen aiempaa paremmin.
Töölön sairaalassa ryhdyttiin kehittämään kriisityötä. Kriisityöhön erikoistunut hoitaja koulutti joukon hoitajia, joiden osaamista ryhdyttiin käyttämään äkillisesti loukkaantuneiden potilaiden tukemisessa.
Henkilökunnan on tärkeää pohtia, missä onnistuttiin ja jäikö jokin vaivaamaan. ”Kun tilanne on päällä, tunteet ovat taka-alalla, mutta ne pitää käsitellä myöhemmin, jotta toimintakyky säilyy. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tsunamin aikaan itkenyt töissä. Tarinat olivat traagisia. Jotkut potilaat olivat menettäneet onnettomuudessa koko perheensä.”
Tsunamin jälkeen perustettiin myös Traumahoitajien yhdistys, jonka puheenjohtajana Kirsi Sillanpää toimi kaksi ensimmäistä kautta. ”Meillä oli kova halu kehittää traumapotilaiden hoitoa moniammatillisesti. Traumahoitajaksi ei Suomessa ollut varsinaista koulutusta eikä ole vieläkään. Töölöön saatiin oppia Ruotsista.”
Onnettomuustutkintakeskus suositti tutkintaraportissaan esimerkiksi evakuointilennon varusteiden miettimistä. Siitä olikin hyötyä myöhemmin Malagan bussiturman yhteydessä vuonna 2008, jolloin tarvittiin evakuointia.
Valmiustilanteita pitää harjoitella, ja siihen pitää olla aikaa ja rahaa, korostaa myös Kirsi Sillanpää. ”Kun perusasiat ovat kunnossa, osataan reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Tsunamin aikaan me-henki oli voimakas. Kaikki olivat huippuammattilaisia. Hoitajilla ja lääkäreillä oli osaamista ja oikea asenne, työtä tehtiin suurella sydämellä.”
Auttajat tarvitsevat kaiken mahdollisen kriisiavun.
Viimeiset tsunamipotilaat kotiutuvat Töölön sairaalasta helmikuun lopulla 2005. Tsunamissa kuoli tai katosi 179 ja loukkaantui noin 250 Suomen kansalaista.
Onnettomuudesta on lähes 20 vuotta, mutta siitä tulee vielä välähdyksiä Sillanpään mieleen. ”Oman leimansa tapahtumaan toi, että tuttavaperheestäni kaikki eivät tulleet elossa kotiin.”
Eriarvoistuminen on riski
Myös Simo Ekmanilla on muistoja tsunamista. Hän oli kollegansa kanssa saattamassa yhtä lentokoneellista matkustajia Thaimaasta takaisin Suomeen. ”Muistaakseni lennolla oli kuusitoista lasta, joiden vanhemmat olivat kadoksissa tai menehtyneet. Se oli tähänastisen työurani vaikein keikka.”
Kaikki auttajat eivät pysty suuronnettomuuden koettuaan jatkamaan entisessä työssään. ”Se on fakta. Ensihoidossa ja terveydenhuollossa on totuttu näkemään pahasti loukkaantuneita, mutta jos loukkaantuneita on useita, ehkä kymmeniä, kaikkia ei kyetä auttamaan samaan aikaan ja se aiheuttaa riittämättömyyttä. Auttajat tarvitsevat tilanteen jälkeen kaiken mahdollisen kriisiavun.”
Maanjäristyksien tai muiden luonnonmullistusten uhka on Suomessa pieni. Sen sijaan pitkään jatkunut hellejakso voisi nostaa terveydenhuollon kuormitusta vähitellen, Simo Ekman pohtii. Silloin voitaisiin ajautua suuronnettomuuden kaltaiseen tilanteeseen.
Suurempana uhkana Ekman pitää kuitenkin eriarvoisuuden lisääntymistä ja väestön jakautumista. Hän pelkää, että seuraava suuronnettomuus Suomessa on ”man-made disaster” eli ihmisen tahallaan tai vahingossa aiheuttama.
Onnettomuustutkintakeskuksen raportti verkossa: bit.ly/aasiantsunami
Mikä on suuronnettomuus?
Tsunami on Suomen viimeisin selkeästi suuronnettomuudeksi määritelty tragedia.
Yksiselitteistä listaa tai lukumäärää Suomen suuronnettomuuksista ei ole olemassa. Turvallisuustutkintalaissa suuronnettomuus määritellään näin: ”Onnettomuus, jota on kuolleiden tai loukkaantuneiden taikka ympäristöön, omaisuuteen tai varallisuuteen kohdistuneiden vahinkojen määrän taikka onnettomuuden laadun perusteella pidettävä erityisen vakavana.”
Määritelmä ei sisällä esimerkiksi kuolleiden tai loukkaantuneiden lukumääriä.
Pelastustoimi, ensihoito ja sairaalat katsovat onnettomuuksia omasta näkökulmastaan. Ne voivat toimia suuronnettomuusmallilla, kun potilasmäärä on tavanomaista suurempi ja viranomaisyhteistyön tarve on suuri. Esimerkiksi tänä vuonna tapahtuneesta Espoon kävelysillan romahtamisesta puhuttiin joissain yhteyksissä suuronnettomuutena.
Vuonna 2004 sattuneen tsunamin jälkeen ei ole sattunut onnettomuuksia, jotka olisi todettu selkeästi turvallisuustutkintalain mukaisiksi suuronnettomuuksiksi. Aiemmin samana vuonna maaliskuussa tapahtui Konginkankaan tieliikenneonnettomuus, jossa raskas ajoneuvoyhdistelmä törmäsi linja-autoon. Myös se määriteltiin suuronnettomuudeksi.
Vuoteen 2011 asti valtioneuvosto asetti tutkintalautakunnan aina, kun jokin tapaus katsottiin suuronnettomuudeksi. Sen jälkeen ei ole ollut tahoa, joka määrittelisi asian virallisesti. Nykyisin tutkinnan käynnistää kaikissa onnettomuuksissa Onnettomuustutkintakeskus eikä ole eroa, onko tapaus suuronnettomuus vai ei. Johtava tutkija Kai Valonen Onnettomuustutkintakeskuksesta arvioi, että lähimpänä suuronnettomuutta oltiin viimeksi Jämijärven pienkoneonnettomuudessa vuonna 2014, jossa kuoli kahdeksan ihmistä.
Muut vakavat onnettomuudet ovat kuolleiden määrällä katsottuna lievempiä. Vakavimmasta päästä ovat enimmillään viiden ihmisen kuolemaan johtaneet tulipalot ja neljän ihmisen kuolemaan johtanut Kuopion linja-auto-onnettomuus vuonna 2018. Vakavimpien joukkoon kuuluu myös Raaseporin tasoristeysonnettomuus vuonna 2017.
Koulusurmat Jokelassa vuonna 2007 ja Kauhajoella 2008 olivat tahallisia, joten ne eivät olleet turvallisuustutkintalain mukaisia onnettomuuksia. Sama pätee Turun puukotuksiin vuonna 2017.
